Koulumaailmasta

Seuraava teksti on ote 1990-luvun alussa kirjoittamistani muistelmista, jotka jäivät keskeneräiseksi raakaversioksi. Alkuperäisten suomalaisten nimien tilalle on keksitty englanninkieliset nimet. Tapahtumien ajankohta on viimeisen kouluvuoden kevät ennen lukioon menoa. 


Perjantain 12. helmikuuta olen nimennyt päiväkirjassani huippusurkeaksi päiväksi ja olen numeroinut surkeudet.

Surkeudet alkoivat siitä, kun koululla järjestettiin paperinkeräys. Keräys organisoitiin siten, että luokan kerma järjesti itselleen mukavan paikan paperia keräävän kuorma-auton lavalla ja me alempaan kastiin kuuluvat oppilaat jouduimme tyytymään ankeaan paperinippujen pinoamiseen maassa. Odotin koko päivän turhaan pääsyä auton kyytiin. Kun lopulta yritin nousta lavalle, sillä olevat "ykkösoppilaat" työnsivät minut tylysti alas ja rähjäsivät minulle. Loukkaannuin tällaisesta kohtelusta niin paljon, että lähdin kesken kaiken pois enkä enää osallistunut koko paperinkeräykseen. Minusta työt olisi pitänyt jakaa tasapuolisesti niin että kukin olisi vuorollaan päässyt auton kyytiin.

Kun illalla marisin kokemastani epäoikeudenmukaisuudesta kylässä Hnernandezilla, Jorgen isoveli Thomas alkoi vuorostaan rähjätä minulle ja moitti minua siitä, että turhaan valitin. Nyt loukkaannuin vuorostaan hänelle ja lähdin pois. Myöhemmin samana iltana tapasin Jorgen ja muun mopokoplan ja minulle tuli erimielisyyksiä vielä heidänkin kanssaan. Riitelyn kuluessa pojat tekivät minulle erilaista harmia ja aiheuttivat mm. mopooni jonkinlaisen vian niin että mopon jarruvalon lampusta paloi polttimo.

Jossakin vaiheessa iltaa ehdin käydä myös Alex Morganin kotona, jossa pelasimme jääkiekkopeliä. Alex oli pelaamisessa vielä aloittelija, sillä hän oli saanut pelin vain vähän aikaa sitten. Minä taas pidin itseäni lähes puoliammattilaisena. Olin pelannut vuosien varrella satoja pelejä mm. tornilla järjestetyissä Cup-otteluissa ja muuallakin. Olin pelannut sellaisia yli-inhimillisiä huippuja kuten Brian Carteria vastaan ja joskus jopa voittanut pelit. Huippusurkeaan päivään kuului, että hävisin nyt Alex Morganille.

Olin epätavallisen aktiivinen huippusurkeana päivänäni, sillä ehdin käydä myös Eric Petersonin luona. Eric ei kiusannut minua eikä rähjännyt minulle eikä voittanut minua missään pelissä. Sen sijaan hän myi minulle ylimääräisen lampun, jonka aioin asentaa mopooni. Olin tyytyväinen lamppuun - mutta koska kauppa oli tehty huippusurkeana päivänä, lampun oikea omistaja haki lamppunsa myöhemmin pois. En ollut osannut aavistaa, että Ericin myymä lamppu oli ollut varastettu!

En yleensä ollut pitkään riidoissa kenenkään kaverini kanssa. Erimielisyyksiä tietysti joskus ilmeni ja välillä vähän riideltiinkin, mutta yleensä asiat sovittiin pian ja oltiin taas ystäviä. En ollut luonteeltani pitkävihainen vaan valmis tekemään sovinnon, jos vastapuolikin oli.

Riitely Hernandezin veljesten ja muun mopokoplan kanssa "huippusurkeana" päivänäni osoittautui tavallista pahemmaksi välirikoksi. Yhteydet katkesivat kokonaan väliltämme. Eivät minulta silti kaverit loppuneet. Touhuilin Eric Petersonin ja Alex Morganin kanssa. Myös mopokoplan mopottoman jäsenen Steven Woodin kanssa sain välini kuntoon - jos ne olivat koskaan rikkoutuneetkaan. Kävin myös Gabriel Richardsonin luona katsomassa, kun hän korjasi vanhaa Volkswageniaan. Porasimme auton kampiakselin päähän reiät meidän pajassamme olevalla pylväsporalla.

Vajaan viikon kuluttua ensimmäisestä paperinkeräyksestä järjestettiin toinen. Tällä kertaa aioin taistella paikastani ykkösluokassa vaikka tappelemalla, jos ei muut auttaisi. Luokan kellokkaat olivat taas valloittaneet kuorma-auton lavan ja halusivat tietysti säilyttää yksinoikeutensa. Jossakin vaiheessa hyppäsin kuitenkin liikkeelle lähtevän auton kyytiin puoliväkisin enkä välittänyt "et sinä tänne kuulu" -vastaväitteistä. Lavan valtiaat eivät sentään kehdanneet heittää minua pois liikkuvasta autosta. Olin kyydissä noin kilometrin matkan ja jäin pois ensimmäisessä pysähtymispaikassa. Tämä lyhyt kyyti ei tietenkään ollut mitään luokan kellokkaiden koko päivän kestävään ajeluun verrattuna, mutta riitti palauttamaan omanarvontuntoni ainakin jossakin määrin.

Niin kuin yleensä ihmisryhmissä, myös luokassamme vallitsi hierarkia. Muutaman oppilaan ryhmä, jossa oli mukana tyttöjäkin, muodosti luokan hallitsevan eliitin. He olivat luokan mielipidejohtajia. Toiseen luokkaan kuuluivat ne, jotka joutuivat alistumaan, mutta uskalsivat sentään joskus sanoa vastustavan mielipiteensä. Kolmosluokkaan kuuluivat hiljaiset hissukat, joiden osana oli olla pelkkiä myötäilijöitä. Omaa sijoittumistaan tällaisessa hierarkiassa on tietysti vaikea arvioida. Luokan johtajiin en tietenkään kuulunut, mikä käynee ilmi noista paperinkeräystapahtumistakin.

Luokan ykköskategoriaan kuuluvat oppilaat pystyy päättelemään luokkakuvaa katsomalla vielä vuosikymmenienkin päästä. Ketkä näyttävät kuvassa muita määrätietoisimmilta, tyylikkäimmiltä, rennoimmilta ja itsevarmimmilta? Ketkä tytöistä ovat muita meikatumpia ja muodikkaampia? Ketkä istuvat parhailla ja näyttävimmillä paikoilla? Tähän hallitsijoiden ryhmään kuuluivat luokan vanhin oppilas, luokan meikkimannekiinit, luokan nyrkkiöykkärit jne.

Sisarukset Madeline ja Lillian, oven takana piileskelee katala Charles

Helmikuu oli tapahtumia täynnä. Eräänä lauantaina tapasin yllättäen hiihtolenkillä Lillianin. Olin hänen seurassaan noin tunnin ajan. Hiihdimme puoli kilometriä kuutamon valaisemassa Heinäsaaressa ja pysähdyimme sen jälkeen juttelemaan jäälle.

Lillian selosti mitä hänelle oli tapahtunut sen jälkeen kun olimme eronneet. Kuten jo tiesin, hän oli tavannut syksyllä Brandon Reedin ja alkanut seurustella hänen kanssaan. Jonkin ajan kuluttua oli kuitenkin ilmennyt ongelmia. Brandon oli alkanut epäillä omia mahdollisuuksiaan. Eroavaisuudet Lillianin ja hänen välillä olivat olleet niin suuret, että suhteella ei Brandonin mielestä näyttänyt olevan tulevaisuutta. Brandon arveli, että Lillian ei haluaisi seurustella nivelreumaa potevan kanssa. Niinpä Brandonin ja Lillianin tiet erosivat, ja Lillian ajautui suhteeseen "Folk Song Partyssa" tapaamansa Jordan Watsonin vanhemman veljen Jackin kanssa. Tämä seurustelu kesti aikansa, mutta sitten Lillian palasi takaisin Brandonin seuraan. Hän oli saanut Brandonin vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuvittelemiaan ongelmia ei olisi, ja että suhteella olisi mahdollisuudet kestää. Umpikujaan ajautunutta suhdetta oli selvitelty ilmeisesti myös kirjeiden välityksellä.

Lillianin avoimen ihmissuhdetilityksen kuunteleminen jäällä kuutamon loisteessa oli minulle tietysti outo ja suorastaan hypnoottinen kokemus, olihan sama tyttö päivälleen viisi kuukautta aikaisemmin kävellyt pois elämästäni ja jättänyt minut painiskelemaan siihen saakka pahimman ihmissuhdeongelmani kanssa. Olin luullut, että en enää koskaan kuulisi Lillianin sanoja. Ja nyt hän kuitenkin puhui minulle - siitä, miten hänen seurustelunsa muiden kanssa oli sujunut.

Mitä olisin voinut tällaisessa tilanteessa tehdä muuta kuin kuunnella ja osoittaa myötätuntoa? Katsoin Lilliania kuutamon valossa ja mielessäni liikkuivat muistot edellisestä kesästä ja yhteisistä hetkistämme. Mielessäni myllersivät sekalaiset ajatukset. Kuluneet viisi kuukautta eivät olleet riittäneet mitätöimään niitä tunteita, joita minulla oli ollut edellisenä kesänä. Ymmärsin kuitenkin, että mennyt on mennyttä, ja Lillian kuului nyt toiselle. Paluuta entiseen ei ollut.

Lillian kertoi, mitä hänelle kuului, ja olisin tietysti halunnut vastavuoroisesti kertoa hänelle omista tunteistani ja kokemuksistani; siitä miltä hylätyksi tuleminen oli tuntunut ja miltä se yhä tuntui. Aihe oli kuitenkin niin arka, että en olisi pystynyt sanomaan siitä sanaakaan, vaikka olisin halunnutkin. Asia jäi ikuisesti auki.

Yllättävä tapaaminen Lillianin kanssa järkytti mieltäni ja aktivoi vanhoja muistoja. Se nosti pintaan myös vihan tunteita. Tajusin, että lähes aina kun minulla oli ollut vaikeuksia suhteissani tyttöihin, taustalla oli hääräillyt kuin hämäränä varjona Charles. Hän oli juoninut ja viekoitellut ja varastanut. Negatiivisia tunteitani Charlesia kohtaan vahvisti se, että koin hänen nöyryyttäneen minua pari viikkoa aikaisemmin ollessamme ajelulla hänen äitinsä autolla.

Päätin, että panisin Charlesin maksamaan teoistaan. Käyttäisin häntä kohtaan mustaa magiaa ja noituisin hänet niin, että hän ei koskaan tulisi saamaan itselleen uutta tyttöystävää.

Olin huomannut, että Charlesin päällystakin vetoketjussa roikkui pieni päiväkirjoissa käytettävä riippulukko. Muistelin nähneeni lukon joskus myös Madelinella* ja päättelin, että lukon täytyy olla Charlesin salainen taikakalu, jolla hän kuvainnollisesti lukitsi tytöt itseensä. Jos tuhoaisin tuon taikakalun, tuhoaisin samalla Charlesin kyvyn solmia uusia suhteita tyttöjen kanssa. Pontta taika- ja magiapohdintoihin olin saanut todennäköisesti joltakin koulun oppitunnilta, jossa oli käsitelty tämän tapaisia aiheita.

Taikojen tekeminen edellytti, että minun piti saada lukko haltuuni. Se oli teoriassa mahdollista, sillä lukko oli kiinni Charlesin takissa, joka roikkui luokan ulkopuolella naulakossa. Jossakin vaiheessa Charles olisi luokassa ja minulla olisi vapaata. Silloin voisin iskeä. Ongelmana oli se, että minulla ei ollut avainta lukkoon.

Hanke sai uutta tuulta purjeisiinsa, kun sain tilaisuuden tutkia samanlaista lukkoa kuin Charlesilla. Tarkastelin lukon mekanismia ja totesin sen yksinkertaiseksi. Arvelin, että kaikki samanlaiset lukot voisi avata samanlaisella avaimella. Niinpä valmistin hakaneulasta omatekoisen tiirikan, jolla aioin tiirikoida Charlesin lukon auki.

Helmikuun 23. päivänä tuli vihdoin tilaisuus hiipiä Charlesin takin lähettyville kenenkään näkemättä. Vilkuilin hermostuneena ympärilleni ja työnsin tiirikan lukkoon. Vääntelin sitä hetken ja sain lukon auki. Se aukesi helposti. Sujautin lukon nopeasti taskuuni ja poistuin paikalta. Kukaan ei ollut nähnyt. Tämä oli operaation ensimmäinen vaihe.

Charles huomasi tietysti jossakin vaiheessa lukon kadonneen, mutta en koskaan kuullut hänen mainitsevan asiasta kenellekään puhumattakaan, että hän olisi julkisesti epäillyt minua.

Magian seuraava vaihe oli lukon tuhoaminen. Se tapahtui illalla autotallissamme. Panin lukon alasimelle ja hakkasin sitä suurella lekalla. Lukko hajosi kappaleiksi ja muuttui muutaman iskun jälkeen vähitellen äärimmäisen ohuiksi pellinsuikaleiksi, jotka heitin lopulta roskiin. Ehkä mumisin mielessäni jonkinlaisen toiveen taian toteutumisesta.

* Madeline oli entinen tyttöystäväni, jonka Charles onnistui viekoittelemaan salakavalasti itselleen. Sen jälkeen kun Charles oli tuhonnut suhteeni Madelineen, hän onnistui salaa varastamaan kirjahyllyssäni olleet Madelinelta saamani kirjeet, jotka hän poltti tuhoten siten muistotkin elämäni ensimmäisestä romanssista.