Kuin kuu taivaalla

Esipuhe

Aikakonetta ei ole olemassa, mutta kuvitellaan, että sellainen olisi keksitty. Lisätään kuvitelmaan se, että Senior High Schoolia käydessäni minulle olisi tarjottu aikamatka kymmenien vuosien päähän tulevaisuuteen siihen paikkaan, missä juuri silloin satun olemaan. Olisin suostunut kokeiluun.

Matka ajassa eteenpäin olisi alkanut. Vuodet ja vuosikymmenet olisivat vilisseet ohi, kunnes olisin ollut tulevaisuudessa.

Havahtuisin siihen, kun istun sohvalla tuntemattomassa paikassa tuntemattomien ihmisten seurassa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä roolini tuossa paikassa ja tilanteessa on.

Hyvin lähellä vieressäni sohvalla istuu hoikka nainen. Hänen toisella puolellaan istuu noin kolmevuotias kiharapäinen tyttö. Huoneen lattialla leikkii nuorempi nainen muutaman kuukauden ikäisen tyttövauvan kanssa. Hän vaikuttaa lapsen äidiltä. Asunnossa juoksentelee myös noin neljävuotias poika. Keittiön puolella näyttää puuhailevan vanhempi nainen. Asunnossa on lisäksi kaksi miestä, jotka ovat juuri tuoneet kaupasta uuden tietokoneen. Miehet vaikuttavat eteläamerikkalaisilta. He puhuvat keskenään espanjaa. Toisella on musta parta.

Aikamatka ei kestä kauan. Ehdin kuitenkin saada selville, että vieressäni sohvalla istuu tyttäreni, ja lattialla vauvan kanssa leikkii hänen nuorempi sisarensa. Keittiössä puuhailee heidän äitinsä. Neljävuotias poika on vanhemman tyttäreni lapsi. Lapsen isä on saksalainen, mutta hän ei ole nyt paikalla. Kiharatukkainen tyttö on nuoremman tyttäreni lapsi samoin kuin vauvakin. Eteläamerikkalaisten näköisistä miehistä toinen on nuoremman tyttäreni aviomies ja lasten isä. Toinen mies on hänen veljensä. Kauniilla paikalla luonnon keskellä sijaitseva rivitaloasunto kuuluu nuoremmalle tyttärelleni ja hänen perheelleen.
 

Tuntematon tulevaisuus

Aikamatka päättyy, ja palaan hämmentyneenä siihen aikaan ja paikkaan, mistä olen lähtenyt. Saan tietää, että kaikki näkemäni ja kokemani on ollut ehdollista. Tulevaisuus voi olla myös toisenlainen. Ratkaiseva hetki tulee olemaan vuoden kuluttua. Se on yksi ainoa sekunti. Jos silloin jokin ”menee pieleen”, mitään näkemääni ja kokemaani ei tule olemaan. Ei lapsia, ei lapsenlapsia, ei puolisoa, ei mitään. Näiden tilalla on jotain aivan muuta – kenties koko elämän jatkunut yksinäisyys.

Seuraavassa kertomuksessa yritän kuvailla, miten tuohon minulle näytettyyn tulevaisuuteen päädyttiin, ja mikä oli se ratkaiseva hetki, joka käänsi kehityksen kulun.

Aloitan kertomuksen niistä viikoista ja päivistä, jotka edelsivät tuota ratkaisevaa sekuntia.



Taustaa tapahtumille.

Olen kirjoittanut aikaisemmassa kertomuksessani ”Ylä- ja alamäessä” siitä, kuinka 15-vuotiaana koululaisena seurustelin vuoron perään kahden sisaruksen kanssa, ja seurustelut päättyivät siihen, kun tytöt jättivät minut.

En ole koskaan ollut rohkea pitämään yhteyttä tyttöihin, ja vähäinenkin rohkeus karisi edellä mainittujen tapausten johdosta. En halunnut enää kolmatta kertaa joutua hylätyksi tai saada tylyä kommenttia tytöltä. Elin niin kuin heitä ei olisi olemassakaan. En puhunut heille sanaakaan. Tarkoitan tyttöjä, jotka olivat suunnilleen samanikäisiä kuin minä. Tällaisia oli koulussa luokallani.

Totta kai olin kiinnostunut tytöistä ja välillä ihastunutkin heihin. Ihailinhan hienoja autojakin, vaikka tiesin, että en tule koskaan omistamaan Cadillacia.

Olin katsellut haaveillen kauniita tyttöjä aina koulun ensimmäisiltä luokilta alkaen ja jopa ennen sitä. Joihinkin kaunottariin olin ihastunut ja jopa rakastunut. Jos haaveitteni kohteena oleva tyttö oli poistunut luokaltani, olin etsinyt uuden ihailun kohteen.

Käydessäni Brunswick High Schoolia ihastuin Patricia Lewis nimiseen kaunottareen. Hänen isänsä oli piirikunnan sheriffi. Lukuvuoden vaihtuessa Patricia lähti yllättäen vaihto-oppilaaksi Ranskaan. Ei rakkauteni häntä kohtaan tietenkään heti sammunut, mutta alkoi haalistua, kun häntä ei enää näkynyt luokassa.

Vuodenvaihteen jälkeen aloin miettiä, onko nyt ensimmäisen kerran se tilanne, että minulla ei ole ketään salaista ”rakastettua”. Ovatko luokkani tytöt niin mitäänsanomattomia, että en voisi ihastua yhteenkään heistä edes vähän. Voisinko ihastua jollakin muulla luokalla olevaan?

Noihin aikoihin televisiossa alettiin esittää 1960-luvun lopulla tehtyä TV-sarjaa ”Odysseia”, joka kertoi kreikkalaisten tarujen sankareista. En yleensä katsellut tuollaisia historiallisia sarjoja, mutta jostakin syystä tein tällä kerralla poikkeuksen. En luonnollisestikaan tuolloin tiennyt, että asialla tuli olemaan suuri merkitys aikakoneen esittämän tulevaisuuteni kannalta.

Sarjassa esiintynyt nuori naisnäyttelijä Barbara Gregorini teki minuun erityisen suuren vaikutuksen. Tavallaan ihastuin häneen – sillä tavalla viattomasti kuin filmitähtiin ihastutaan. Muistin, että eräs luokkatoverini, Danielle Oxford, oli näyttänyt hieman samanlaiselta vuosia aikaisemmin, kun hänellä oli ollut pitkä tukka.



Ratkaiseva sekunti

Maaliskuun 14. päivänä oli kulunut tasan vuosi aikamatkastani. Tällöin tulisi tapahtumaan yhden sekunnin ajan jotain, mikä sinetöisi tulevaisuuteni. Mitä tämä voisi olla?

Istuin oppitunnilla luokkahuoneen takaosassa ja mietiskelin sitä, kuinka minulla ei juuri tuolloin ollut mielessäni ketään, johon olisin ollut ihastunut. Tunteeni Patriciaa kohtaan olivat laimentuneet, kun häntä ei enää joukossamme ollut.

Yleensä olin keksinyt jonkun ihanan tytön luokaltani ja ihastunut tai jopa rakastunut häneen. Tytöt olivat olleet luokan kaunottaria ainakin minun mielestäni. Oli Theresa, Diana, Marie, Rose, kaksi Juliaa, Charlotte ja Patricia. Muistelin heitä ja mietin, eikö luokallani tällä kertaa todellakaan ole ketään, johon voisin edes vähän ihastua.

Istuin luokan takaosassa siten, että useimmat oppilaat olivat näkyvissäni. Annoin katseeni vaeltaa tytöstä tyttöön mietiskellen samalla, olisiko “hän” mahdollisesti se, johon voisin ihastua. Edellä mainitsemani Marie, johon olin ollut suunnattomasti ihastunut kolmannella ja neljännellä luokalla oli erinäisten vaiheiden jälkeen edelleenkin luokallani. Mutta hän oli muuttunut. Hänen oli täytynyt värjätä hiuksensa, koska muistelin, että ne olivat olleet vaaleat, ja nyt ne olivat punertavan tummanruskeat.

Ihmiset muuttuvat, ja ihastumiset haihtuvat. Olin päätymässä siihen tulokseen, että yksikään luokkani tytöistä ei ollut sellainen, että minulla olisi ollut syytä kiinnostua hänestä, ihastumisesta puhumattakaan. Olin luultavasti käynyt tällaisen kierroksen läpi jo aikaisemminkin.

Juuri kun mittailin katseellani Danielle Oxfordia, jota kohtaan en tuolla hetkellä kokenut sen kummempaa kiinnostusta, hän yllättäen kääntyi katsomaan taaksepäin oikean olkansa yli. Kun katseemme kohtasivat, hän hymyili minulle tavalla, joka muutti elämäni suunnan.

Danielle istui minusta katsoen vasemmalla puolellani olevassa pulpettirivissä muutamaa pulpettia edempänä. Hän siis kurkisti oikealle takaviistoon katsoessaan minua. Vaikka en sitä tuolla hetkellä tiennyt, tämä noin sekunnin kestänyt vilkaisu tuli vaikuttamaan elämääni enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Tämä oli siis se ratkaiseva sekunti, josta aikamatkani yhteydessä oli puhuttu.

Se, että kukaan tyttö ylipäätänsä millään tavalla noteerasi minut - vaikka vain katsomalla ja hymyilemällä - oli minulle suuri tapaus. Olinhan elänyt jo kaksi ja puoli vuotta - siitä lähtien, kun välini Lillianiin katkesivat - täydellisesti eristyksistä kaikista ikäisistäni tytöistä. Tarkoitan henkistä eristäytymistä. En puhunut tytöille, he eivät puhuneet minulle. Olimme kuin eri universumeissa. Fyysisesti lähellä, mutta henkisesti valovuosien päässä.

Tytön kaunis katse ja hymy oli kuin yllättäen vastaanotettu radiolähetys jostakin kaukaa toisesta todellisuudesta. Tällaisia “lähetyksiä” tapahtui niin harvoin, että niihin ei voinut olla reagoimatta. Ne olivat ihmeitä. Eikä niitä sen vuoksi edes ollut. Paitsi yllättäen 14. päivänä maaliskuuta vuosi aikamatkani jälkeen. Sekunnin kestänyt tapahtuma mietitytti minua, koska kirjoitin siitä päiväkirjaanikin.

“Danielle Oxford katsoi koulussa minua ovelasti. Voisin vaikka pitää siitä tytöstä.”

Kuka oli Danielle Oxford? Millainen hän oli? Olinko aikaisemmin kiinnittänyt häneen huomiota?

Ensimmäiset hämärät muistikuvani Daniellesta olivat Elementary Schoolin vuosilta. Hän oli eri luokalla kuin minä, kaunis pitkätukkainen tyttö, jonka juuri ja juuri “noteerasin”, mutta jonka nimeä en edes tiennyt.

Olin nähnyt Daniellen sen jälkeen erään asuinrakennuksen rappukäytävässä käydessäni samassa rakennuksessa järjestetyllä ranskan kielen kertauskurssilla. Seuraavana syksynä Danielle olikin jo samalla luokalla kanssani. Hän oli vain yksi tytöistä, enkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hänen huomiota herättävin tuntomerkkinsä - pitkät kauniit hiukset - lyhenivät vuosien vaihtuessa. Olimme olleet luokkatovereita jo lähes kuuden vuoden ajan.   

Minulla on muistikuva Daniellesta koulun ulkopuolelta myös levottoman “ajelehtimiseni” ajalta muutama vuosi aikaisemmin. Olin kokenut vakavan parisuhdekriisin Lillianin hylättyä minut ja sen seurauksena alkanut etsiä korviketta tyhjyyden tunteelle käymällä muutaman kerran tanssipaikoilla, vaikka en edes pitänyt niistä ja siitä elämästä, mikä niihin liittyi. Eräällä näistä kerroista olin istahtanut South Brunswick Loungen pitkän pöydän ääreen - en tiedä miksi - ja katsellut pöydän vastakkaisella puolella istuvaa luokkatoveriniani Daniellea. Emme puhuneet toisillemme emmekä noteeranneet toisiamme mitenkään.

Mutta nyt oli maaliskuun 14. päivä, ja Danielle katsoi minua tunnilla ovelasti. Millainen tämä tilanne oli? Mitkä asiat vaikuttivat taustalla?

Danielle oli aktiivinen seurakuntanuori. Muutama viikko aikaisemmin olin nähnyt unta, jossa toinen seurakuntanuori, Daniellen hyvä ystävä, Doris Hawthorne, suuteli minua. En yleensä nähnyt tällaisia unia. Kokemus oli sen verran häkellyttävä, että kirjoitin siitä päiväkirjaani.  

”Näin yöllä jo toisen unen Doris Hawthornesta. Ihme juttu. Molemmissa unissa se on suudellut minua. Kummallista, koska en tunne sitä ollenkaan enkä ole koskaan jutellut sen kanssa enkä mitenkään erityisesti välitä siitä. Mutta unet ovat unia.” 

"Barbarelle"

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, seurasin televisiosta ohjelmasarjaa “Odysseia”, jossa näytteli kaunis pitkätukkainen nuori nainen, Barbara Gregoriani. Olin hieman ihastunut häneen. Tämä nainen muistutti ulkonäöltään Daniellea silloin, kun Daniellella oli vielä pitkä tukka.

Taustatekijöitä sille, miksi altistuin kiinnostumaan ja pitämään Daniellesta, oli useita. Tarvittiin enää sopiva tilanne, ja lopullinen kipinä, jonka ansiosta asiat loksahtavat paikalleen. Ja se kipinä iski iltapäivällä maaliskuun 14. päivänä, jolloin oli kulunut tasan vuosi aikamatkastani.



Kipinä sytyttää tulen

Elämä jatkui ennallaan. Vietin vapaa-aikaani kavereitten kanssa erilaisissa harrastuksissa. Kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

“Se ei merkinnyt mitään erikoista, kun Danielle Oxford vilkuili minua.”   

Muistiinpanostani kuultaa pettymys. Miksi olisin kirjoittanut, että “se ei merkinnyt mitään”, jos asia ei olisi merkinnyt minulle itselleni mitään. Totta kai se oli merkinnyt.   

Vaikka Daniellen “ovela” vilkaisu edellisenä keskiviikkona ei Daniellen puolelta merkinnyt mitään, se oli saanut minut kuitenkin kiinnostumaan hänestä. Kiinnostus ei mennyt ohi vaan lisääntyi.

Viikonlopun jälkeen uskaltauduin jo puhumaan Daniellelle, mikä oli minun estoisessa ja sulkeutuneessa maailmassani tahdonlujuutta vaativa teko. Mikäli oikein muistan, taisin jälkeenpäin jonkin verran hävetä hetkellistä rohkeudenpuuskaani ja olla noloissani typerästä “avautumisestani”. Eihän minulla nimittäin ollut minkäänlaista oikeutta tunkeutua tyhmine kysymyksineni toisen ihmisen elämään. Joka tapauksessa tein päiväkirjani mukaan seuraavaa:

“Puhuin Danielle Oxfordin kanssa. Kysyin siltä, että miltä tuntuu täytellä vuosia. Se kun täyttää kahdeksantoista.”

Mikäli oikein muistan, Danielle oli - tai ainakin heikon itsetuntoni avittamana kuvittelin hänen olleen - jossakin määrin kiusaantuneen oloinen tästä utelustani. Olinhan tunkeilija, joka oli selvittänyt Daniellen syntymäpäivän ja uteli siitä. Ajankohta taisi lisäksi olla aikainen aamu, jolloin erillisessä rakennuksessa olevaan luokkaamme ei ollut vielä tullut muita. Tämä teki tunkeilevasta kysymyksestäni vieläkin pelottavamman. Olin kuin väijyjä, stalker, joka piirittää uhriaan aamun hiljaisena hetkenä paikassa, jossa pakomahdollisuutta ei ole.

Se, että kysymykseni ei saanut aikaan keskustelua eikä muutenkaan positiivista vastakaikua - kuten hymy edellisellä viikolla - vaan välttelevän lyhyen vastauksen, tarkoitti tietysti minulle pettymystä. Kömpelö yritykseni tehdä lähempää tuttavuutta, koska siitähän oli kyse, oli torjuttu. Miksi muuten olisin mennyt puhumaan Daniellelle ellei tavoitteenani olisi ollut keskustelun avaaminen ja sitä kautta keskinäisen suhteen edistäminen.

Keskustelunavauksen torjuminen ei poistanut tunteitani, päinvastoin. Seuraavana päivänä tunnustin päiväkirjalleni jo rakastavani Daniellea, jonka ystävällisestä katseesta ei ollut kulunut vielä viikkoakaan. Muistiinpanoni loppuosa paljastaa sen, että pidin alusta asti mahdollisuuksiani olemattomina:

“Danielle Oxfordin syntymäpäivä. Minä rakastan sitä tyttöä, mutta se ei tietenkään välitä minusta.”

Tästä merkinnästä eteenpäin päiväkirjani on täynnä samanlaisia salakielellä raapustettuja muistiinpanoja. Raportoin päiväkirjalleni Danielleen liittyviä asioita ja tunnustin samalla rakkauteni häntä kohtaan.

Daniellen syntymäpäivän jälkeisenä päivänä - jolloin hänen taikakatseestaan oli kulunut viikko - kirjoitin rakastavani häntä entistä enemmän. Sitä seuraavana päivänä rakkaudentunnustukseni entisestään syveni. Nyt rakkaus oli jo epätoivoista:

“Rakastan aivan epätoivoisesti sitä Oxfordin Daniellea. Epätoivoisesti siksi, että tiedän ettei minulla ole mahdollisuuksia sen suhteen. Olen melkein ‘sairas’ enkä tiedä, mitä tekisin. En koskaan ole rakastanut ketään niin kovasti, ja minusta tuntuu, että tämä on aitoa rakkautta. Pari viikkoa sitten olisin tuskin huomannut sitä tyttöä, mutta nyt...”

Salakielellä kirjoittamani teksti on hieman kömpelöä. Olin nopea kirjoittamaan sitä, mutta hidas lukemaan. En siis tavallaan “nähnyt” tekstiä, joka lähti kynästäni.

Danielle ja tunteeni häntä kohtaan olivat jatkuvasti mielessäni. Kirjoitin päiväkirjaani lähes päivittäin mainintoja Daniellesta. Olin mm. nähnyt hänet kaupunkimme keskustassa ja yrittänyt vaivihkaa seurata, minne hän menee, saamatta sitä kuitenkaan tarkasti selville.

Vietin aktiivista vapaa-aikaa kavereitteni kanssa erilaisissa harrastuksissa. Ajelin iltaisin autolla ja joskus mopollakin. Minkäänlaista kanssakäymistä tyttöjen kanssa ei elämääni sisältynyt ellei kanssakäymiseksi lasketa niitä muutamia kertoja, jolloin joku kaverini oli tyttöystävänsä kanssa autoni kyydissä. En tällöinkään tyttöystävän kanssa mitään puhunut.

Ystäväni Eric Peterson seurusteli erään vasemmistolaisena tunnetun Marie Ward -nimisen tytön kanssa, ja kuljettelin “pariskuntaa” silloin tällöin autolla. Kävin myös Marien kotona “Orchard House” nimisessä talossa. Päiväkirjassani kutsuin Marieta kommaritytöksi.

Maaliskuun lopulla sain kokeilla kaverini Vincent Baileyn moottoripyörää. Se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin ajamaan oikealla moottoripyörällä.

Muutaman kerran kevään aikana kävin meidän autollamme kaveriporukan kanssa Jacksonvillen kaupungissa, jossa oli enemmän kauppoja ja elokuvateattereita ja muita palveluja kuin omassa pikkukaupungissamme. Yhdellä tällaisella matkalla ostin käytettyjen levyjen kaupasta ”Easy Rider” -nimisen levyn, joka löytyy vieläkin levylaatikostani. Ostin myös levyn, jonka kuvittelin kansikuvan perusteella sisältävän hengellistä musiikkia, vaikka se ei tainnut sitä sisältääkään. Tietoisuus Daniellen kuulumisesta seurakuntanuoriin oli alkanut vaikuttaa elämässäni.

Vaikka en kirjoittanutkaan päiväkirjaani aivan joka päivä merkintöjä Daniellesta, en saanut häntä mielestäni. Huhtikuun 26. päivänä kirjoitin, että Danielle oli leikannut - tai “silvottanut” niin kuin asian ilmaisin - tukkansa. Sen jälkeen jatkoin:

“Minä rakastan Danielle Oxfordia. En voi sille mitään. Kelju homma, kun se ei välitä minusta.”

Päivää myöhemmin tunnustin taas tunteeni päiväkirjalleni:

“Rakastan aivan hullusti sitä tyttöä, ähieupat, epätoivoisesti.”

Mitä tarkoitin sanalla “ähieupat” jää arvoitukseksi.

Epätoivo jatkui, sillä seuraavana päivänä arvelin päiväkirjassani olevani varmaan jo mielisairas, koska olen “hulluna rakkaudesta”. Mielialakseni olen arvioinut nolla.

Huhtikuun 28. päivänä rohkenin taas tehdä aloitteen. Menin kouluun poikkeuksellisen aikaisin aamulla, jolloin luokassa ei ollut vielä ketään. Minun jälkeeni seuraavaksi paikalle ilmestyi Danielle. Tämän varaan olin laskenutkin. Päiväkirjalleni kerroin, että “puhuin muutaman sanan sen kanssa”. Tahdonvoimia ja rohkeutta vaatinut keskustelun avaus ei taaskaan johtanut mihinkään sellaiseen, mitä olisin toivonut. Danielle pysyi kylmänä ja etäisenä. Ehkä hän koki yritykseni keskustella hänen kanssaan tunkeilevana.

Vappuaattona kirjoitin päiväkirjaani jo tutuksi tulleen tunnustuksen siitä, kuinka rakastan Daniellea.

”Rakastan Danielle Oxfordia, paljon.”

Koulunkäynti oli noihin aikoihin rentoa. Luokanvalvojamme Max Bennet ei välittänyt poissaoloista eikä juuri muustakaan, joten lintsaaminen oli yleistä. Hämmästyin, kun kuulin kerran, että koulussa ovat edelleen käytössä “poissaolovihkot”. Meidän luokallamme niitä ei ollut käytetty sen jälkeen kun Max Bennet oli tullut luokanvalvojaksemme. En edes tiennyt, millainen tuollainen vihko on.

Jotkut tytöistä lintsasivat niin pitkiä aikoja, että heidän luultiin jo eronneen koulusta, kunnes he yhtäkkiä taas kaikkien hämmästykseksi ilmestyivät tunneille.

Itsekin lintsasin jonkin verran. Kerran esimerkiksi huomasin ruokatunnilla, että joku oli ostanut uuden Tintti-albumin. Jäin lukemaan sitä, enkä mennyt enää sinä päivänä kouluun. Jumppatunneilta eli urheilutunneilta olin myös pois usein ilman lupaa. Syynä olivat ajoittaiset lonkkavaivani. Kaikkein eniten pinnasin kuitenkin ammatinvalinnan tunneilta. En käynyt niillä ollenkaan. Luokkatoverini John ja Roy eivät myöskään kovin monesti niille osallistuneet, mutta kävivät kuitenkin joskus, kun ammatinvalinnan opettaja huomautti heille asiasta. Minua hän sen sijaan ei noteerannut lainkaan. En nimittäin ollut edes ensimmäisellä tunnilla, joten opettaja ei tiennyt, että minunkin olisi kuulunut olla paikalla. Poikia taisi keljuttaa, kun olin onnistunut järjestämään itselleni omatekoisen vapautuksen.



Kohti kuilun reunaa

Kevät eteni ja ilmat lämpenivät. Niin lämpenivät myös tunteeni Daniellea kohtaan. Kirjoitin päiväkirjaani rakkaudentunnustuksia toinen toisensa perään lähes joka ikinen päivä. Viimeisten kouluviikkojen sulaessa kevään lämmössä mielessäni oli ihana Denielle, jota kohtaan kokemistani tunteista uskouduin päiväkirjalleni. Ensimmäisenä koulupäivänä vapun jälkeen kirjoitin, että “tyttö, jota rakastan, piti aamuhartauden”.  Pari päivää myöhemmin muistutin päiväkirjaani taas samasta asiasta, mutta nyt asiassa oli uusi ongelma:

“Rakastan edelleen sitä tyttöä, vaikka se näyttää pitävän enemmän Roy Cooperista.”

Kehitin mielessäni kilpailijan itselleni tietämättä erästä karmeaa tosiasiaa, joka valkeni minulle vasta kuukauden lopulla.

Toukokuun 7. päivänä kerroin päiväkirjalleni, että Danielle olisi antanut minulle kristillisen ”The Word” -lehden, mutta ehdotin, että hän antaisi sen jollekin muulle, koska meille tulee kyseinen lehti. Samalla tunnustin taas rakkauteni - päiväkirjalleni siis:

“Rakastan sitä niin, että en tahdo tulla toimeen. Kunpa sekin rakastaisi minua (vaikka kristityn pitäisi rakastaa lähimmäistään mutta en tarkoita sillä sitä).”

Seuraavana päivänä valitin päiväkirjalleni sitä, kuinka Danielle oli Royn vieressä englannin tunnilla. Pidin omia mahdollisuuksiani olemattomina niin kuin ne tietysti olivatkin:

“Rakastan sitä Daniellea. Se inhoaa ja halveksii minua. Olen melkein mielisairas.”

Mielialakseni arvioin miinus neljä, mikä lienee asteikon äärimmäinen pohjalukema. Selostin, miltä epätoivoinen “rakastuneena” oleminen tuntuu, kun se oikein riepoo ja polttelee sielua ja ruumista:

“Hengitys ja sydämenlyöntitiheyteni on varmaan noussut ainakin kaksinkertaiseksi, ja ruumiinlämpö (kuumetta) rakastumiseni johdosta.”

Oloni alkoi olla suoraan sanoen kauhea. Lähdin joinakin iltoina yksin autolla ajelemaan ja kiersin muutaman korttelin käsittävää lenkkiä, jonka sisällä tiesin Daniellen asuvan. En tiedä, mitä tällä kuvittelin saavuttavani. Ehkä halusin kokea olevani joka puolella Daniellea. Halusin sulkea hänet sillä tavalla itselleni. Ajeleminen oli tietysti täysin älytöntä, mutta johonkin konkreettiseen toimintaan ahdistavaa tunnetta oli joka tapauksessa purettava.

Samana iltana, jolloin selostin rakkauteni oireita päiväkirjalleni, ajelin autolla joukko tyttöjä takapenkillä. Mutta ne eivät olleet minun tyttöjäni vaan Eric Petersonin kavereita. Kirjoitinkin päiväkirjaani paljon puhuvan sanan “yök”. Kävimme mm. Amelia Cityssä, joka on pieni kaupunki saman nimisellä saarella.

Toukokuun päivien edetessä ja ilmojen lämmetessä lämpenivät myös tunteeni edelleen, mikäli ne nyt enää voivat lämmetä - lopultahan olisi jo alkanut näkyä liekkejä jossakin. Joka tapauksessa täytin päiväkirjani sivuja rakkaudentunnustuksillani ja kerroin selville saamiani yksityiskohtia Daniellen elämästä:

“En voi olla rakastamatta Danielle Oxfordia. Se on muuten käynyt Vapaudenpatsaalla.”

Vaikka puuhailinkin kaikenlaista muuta ja yritin olla ajattelematta Daniellea, sisäinen piinani jatkui:

“Yritän olla ajattelematta Daniellea, mutta en voi (se on vasenkätinen) vaan rakastan sitä entistä enemmän.”

“Entistä enemmän” ei ollut hyvä asia tässä vaiheessa, kun elämäni lähes raiteiltaan suistava katastrofi odotti parin viikon päässä. Autuaan tietämättömänä siitä annoin kierrosten rakkauden koneessani vain lisääntyä, vaikka ylikuumenemisen ja kiinni leikkaamisen vaara alkoi olla jo ilmeinen - jos tällainen kömpelö tekninen vertaus sallitaan.

Merkinnät päiväkirjassa jatkuivat, kun toukokuu eteni:

“Rakastan edelleen neiti Oxfordia.”

“Rakastan Daniellea.”

“Rakastan Oxfordin Daniellea. En näe sitä (onneksi) muuta kuin koulussa.”

“Rakastan neiti Oxfordia entistä enemmän. Autoin, kun se laittoi karttaa paikoilleen. Se kun on järjestäjä. Yritän opetella kirjoittamaan kesän aikana vasemmalla kädellä. Tässä pieni näyte tämänhetkisistä taidoistani (ei oikein onnistu kuin hitaasti): R A N S K A N   K I E L I O P P I K O E.”

Toukokuun puolivälissä esitin taas päiväkirjalleni huolestuneisuuteni siitä, että Danielle näyttää olevan kiinnostunut eräästä luokkatoveristani:

“Danielle näyttää olevan kiinnostunut Roysta. Rakastan sitä silti.”

Seuraavina päivinä tunnustin taas rakkauteni päiväkirjalleni, joka ei onneksi osannut puhua ja sanoa, että lopeta nyt jo.

“Rakastan Daniellea valtavasti. Olen aivan sairas tai ainakin melkein, kun en tiedä, mitä tekisin. Kunpa sekin rakastaisi minua. Eipä muuta. Minun on puhuttava sen kanssa. Ennen en saa rauhaa.”

Dramaattinen päivä, josta hetken päästä kerron, läheni vääjäämättä minun aavistamatta, mitä oli tulossa. Kirjoitin päiväkirjaani tavanomaisia rakkauden tunnustuksia huomaamatta, kuinka tummia pilviä kerääntyi taivaanrannalle, josta ne pian iskisivät ukkosmyrskynä, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut.

Kaikki, mikä liittyi Danielleen, kiinnosti luonnollisesti minua. Koska Danielle oli vasenkätinen, yritin opetella kirjoittamaan vasemmalla kädellä. Koska Danielle oli aktiivinen seurakuntanuori, minäkin tein sen, minkä tässä asiassa ja tässä tilanteessa voin tehdä, eli aloin lukea Raamattua. Aioin lukea - ja luinkin - sen kannesta kanteen.

En olisi voinut edes kuvitella, että saisin kerättyä joskus niin paljon rohkeutta, että itsekin alkaisin osallistua seurakunnan toimintaan. Ja sitä paitsi, mikä olisi motiivini? Halu yrittää sitä kautta solmia suhde tyttöön, jota rakastin? Vai aito kiinnostus uskonasioita kohtaan? Pääni oli sen verran sekaisin, että olisinkohan pystynyt tuolla hetkellä edes erottamaan nämä kaksi asiaa toisistaan?

Ennen lopullista katastrofia ehdin vielä kantaa huolta siitä, että Daniellen ja luokkatoverini Royn välillä näytti olevan jotain kuhinaa.

“Danielle Oxfordin ja Royn välillä on jotain, ja se saa minut superhuonolle tuulelle. Silti rakastan Daniellea. Mieliala 2.”

Kun rakastumisestani, joka oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta, oli kulunut reilut kaksi kuukautta, tunteeni velloivat niin ahdistavina, että esitin päiväkirjalleni ensimmäisen kerran toiveen, että pystyisin jo unohtamaan Daniellen. Tuleva unohtaminen ei tainnut kuitenkaan olla syy sille, että selostin, miltä Danielle sillä hetkellä näytti.

“Sillä oli valkoiset kengät, punaiset sukat, mustat housut, keltainen lyhythihapusero. Joka päivä hieman eri vaatteet. Kampaus oli muuttunut kiharaisemmaksi ja pörröisemmäksi sitten viime näkemän. Mielialani tässä asiassa on huono. Haluan unohtaa.”

“Turha rakkaus”, kuten asiantilaani nimitin, stressasi sen verran, että aivan oikeasti toivoin pystyväni tekemään asialle jotain. Koska mitään “mahdollisuuksia” ei ollut, ainoa vaihtoehto oli yrittää päästä eroon öin ja päivin riivaavista tunteista.

“Rakastan Danielle Oxfordia. Se oli koulun nurmikolla ja puhui jotain terapiasta Helenille. Sillä oli muuten samat vaatteet paitsi nyt sillä oli oranssi lyhythihainen, jossa luki: Jesus is Lord.

“Minun on keksittävä jotain, koska turha rakkaus tekee minut onnettomaksi (näen unia siitä) ja laskee mielialaani.”

Tietämättä sitä, että kohtalokas päivä läheni, kirjoittelin edelleen rakkaudentunnustuksia päiväkirjaani:

“Rakastan aivan älyttömästi Daniellea. Sillä oli samat vaatteet kuin eilen. Sekin on ihme.”



Kohtalokas lauantai

Keräsin rohkeutta ja yritin taas kerran lähestyä Daniellea omalla kömpelöllä tavallani sanomalla hänelle eräänä päivänä muutaman sanan. “Keskustelusta” ei kuitenkaan kehittynyt pitkää, mistä tein omat johtopäätökseni - todennäköisesti oikeat.   

Ihmiselle, jolla on hyvä itsetunto ja normaalit sosiaaliset suhteet, ja jonka kanssa kaikki puhuvat, yhden ihmisen lausumat muutamat sanat eivät tietenkään merkitse mitään. Ne ovat vain samaa puhehälinää ja “small talkia”, jota kuuluu joka puolelta. Mutta ihmiselle, jolla on huono itsetunto, ja joka ei torjunnan ja nöyryytyksen pelossa uskalla keskustella lainkaan tyttöjen kanssa, muutamalla sanallakin on merkitystä. Varsinkin, kun hän lausuu ne rohkeutta kerättyään ihmiselle, jota hän rakastaa enemmän kuin ketään muuta maailmassa:

“Puhuin Daniellen kanssa vähän. Rakastan sitä. Sillä on tänään samat vaatteet kuin eilen paitsi Jeesus-paidan tilalla ruskea villapusero. Se ei välitä minusta.”

Kohtalokasta päivää edeltävänä päivänä totesin päiväkirjalleni vain lyhyesti sen, mistä olin kirjoitellut jo parin kuukauden ajan:

“Rakastan Daniellea (paljon).”

Olen maininnut edellä monta kertaa sanan “kohtalokas päivä”. Mitä sillä oikein tarkoitan? Putosiko kuu taivaalta, vai mitä kohtalokasta tapahtui?

Kohtalokas päivä oli lauantai 26. toukokuuta. Piirsin sen ympärille päiväkirjassani mustan surukehyksen ja kirjoitin tekstin: “Tämä on surkein päivä koko elämäni aikana.”

Elämää oli tuossa vaiheessa takana reilut 18 vuotta, joten uusia surkeita päiviä oli vielä tuleva. Mutta tuolla hetkellä koin, että huippu oli saavutettu. Mitä oikein tapahtui. Annetaan päiväkirjani kertoa:

“Oltiin kirkossa. Olisin halunnut myös käydä ehtoollisella koska moni muukin tuttu kävi.

Tämä on surkein päivä koko elämäni aikana: Sain selville, että Daniellella on jo poikaystävä (ne oli yhdessä ehtoollisella). Rakastan silti sitä.”

No, jokainen voi kuvitella, miltä tuntuu nähdä rakastamansa tyttö - jota on luullut viattomaksi ja kokemattomaksi ja vapaaksi sinkuksi - yllättäen kuin tyhjästä ilmestyneen poikaystävänsä käsipuolessa  (tai jos kuvittelija edustaa eri sukupuolta, niin asetelma toisin päin). Näky oli luonnollisesti järkytys ja shokki. Olin kuin puulla päähän lyöty. Tilanteen dramatiikkaa lisäsi ympäristö eli kirkko ja se, että “pariskunta” polvistui yhdessä alttarille ehtoollista varten. Sehän oli kuin esinäytös tulevasta vihkimisestä.

Oma rohkeuteni ei ollut riittänyt edes käymiseen yksin ehtoollisella sen jälkeen, kun olin ripille päässyt. Eikä se riittänyt nytkään.

Asian kokeminen näin voimakkaasti voi tuntua järjettömältä, koska eihän minulla ollut suhdetta Daniellen kanssa. Olin pelkästään rakastunut häneen. Yksipuolinen epätoivoinen rakastuminen on kuitenkin johtanut jopa itsemurhiin, joten en tainnut olla tässä suhteessa mikään kummajainen.

Tunteeni alkoivat olla sitä luokkaa, että koin, että minun pitäisi saada purkaa niitä jollekin.

“Olen aivan epätoivoinen. Minun täytyy voida unohtaa se. Minun on kerrottava jollekin. Loppu.”

Ei ollut ketään, kenelle kertoa. En ollut salannut “kiinnostustani” Daniellea kohtaan kavereiltani, mistä kertoi sekin, että Albert Sanders oli antanut minulle Daniellea esittävän valokuvan. Mutta en ollut kertonut koko totuutta eli että rakastan Daniellea aivan epätoivoisesti. Ja asioiden “uudesta käänteestä” en tietenkään voinut heille kertoa. Niinpä purin tunteitani symbolisessa mielessä Daniellelle suoraan - tosin vain häntä esittävälle valokuvalle. Kirjoitin kuvan taakse mm. seuraavaa:

“Danielle Oxford

Rakastin tätä tyttöä, mutta osoittautui, että en ole ainoa, joka sitä rakastaa, ja vetäydyin ajatuksesta saatuani tietää asian.

ps. Tätä kirjoittaessani rakastan sitä vielä. Unohtamiseen voi mennä kuukausia.

Ja tästä kuvasta jo näkee, etten olisi ollut tarpeeksi hyvä niin kauniille tytölle.”

Viikonlopun jälkeen koulua oli jäljellä enää kolme päivää. Maanantaina kävimme koko luokka tutustumassa paikalliseen kiviveistämöön. Oli lämmin keväinen päivä. Luokkamme koostui suurimmaksi osaksi tytöistä, ja veistämön omistaja oli hyvin leppoisalla tuulella esitellessään paikkoja meille.

Kierrellessämme ahtaita käytäviä pitkin laitoksen sisällä sain harvinaisen tilaisuuden kokea aitoa fyysistä läheisyyttä Danielleen hänen ollessa tiiviissä jonossa minun edelläni. En tietenkään ollut sattumalta valinnut juuri sitä paikkaa, missä olin. Halusin eräänlaisissa jäähyväistunnelmissa edes yhden ainoan kerran kokea rakastamani ihmisen välittömässä läheisyydessäni tuntien hänen hiustensa tuoksun ja vartaloidemme satunnaiset kosketukset, kun tiivis jono pysähtyi jossakin ahtaassa paikassa laitoksen koneiden välissä. En tietenkään tahallani järjestänyt tällaisia kosketuksia tai tehnyt mitään muutakaan sopimatonta tai provosoivaa. Käytin vain spontaanisti tilaisuutta hyväkseni.

Mielessäni velloivat hyvin ristiriitaiset tunteet. En voinut sille mitään, että yhä rakastin Daniellea, mutta toisaalta näin ainoaksi vaihtoehdoksi yrittää aktiivisesti unohtaa hänet, saada hänet pois mielestäni. Muuten en kestäisi. Valitin päiväkirjalleni surkeuttani ja tunnustin edelleen rakastavani Daniellea:

“Surkea päivä. Käytiin koko luokka kiviveistämöllä. (En voi sille mitään, että minulla edelleen on tunteita Daniellea kohtaan. Minun on vaan unohdettava ne.)”

Tilanne ei ollut muuttunut seuraavanakaan päivänä, vaikka yritinkin hukuttaa murheeni olemalla aktiivinen kavereitteni seurassa ja harrastuksissani. Hitsasimme polkupyörää, kuuntelimme musiikkia nauhurilta, ajelimme autolla ja niin edelleen. Mutta siitä huolimatta:

“(Rakastan edelleen Dannieta. En voi sille mitään.)”

Toiseksi viimeisenä koulupäivänä luonani kävi kylässä rinnakkaisluokalla ollut Benjamin Price, jota oli koulun parhaita oppilaita, ja jota pidettiin älykkötyyppinä. Niin epätodennäköinen kuin minun kaltaiseni materiaalisiin asioihin keskittyneen heikkolahjaisen taviksen ja filosofista pohdiskelua harrastavan kirjatoukan ja älykön kaveruus olikin, jostakin syystä olin tutustunut Benjaminiin ja jutellut koulussa hänen kanssaan.

Benjamin Price oli ikään kuin henkilökohtainen “psykologini”, jonka kanssa oli mukava keskustella. Hän olikin se henkilö, jolle lopulta paljastin epätoivoisen rakastumiseni Danielleen. Se ei tapahtunut kuitenkaan vielä tällä kerralla vaan vasta myöhemmin. Ainoa, jolta voin hakea lohtua, oli päiväkirjani:

“Illalla Benjamin Price kävi meillä. (En voinut olla ajattelematta Danielle Oxfordia. Mielialani on sen takia aika huono.)“

Jotta “kohtalokkaana päivänä” alkanut surkeus olisi oikein huipussaan, sain koulun loppuessa vielä uuden tyrmäävän iskun päin naamaani. Päiväkirjaani kirjoitin seuraavaa:

“Viimeinen ns. koulupäivä. (Mitenhän saisin mielialani nousemaan.) Sain F ranskasta (B espanjasta). Johnny sai D ranskasta, vaikka kokeiden keskiarvo oli huonompi kuin minun.”

Olin mennyt viimeisen koulupäivän kunniaksi kouluun isoisäni vanhalla Chryslerilla. Auto oli pysäköitynä koulun pihassa. Hylkäys ranskan kielessä sai minut siinä määrin pois tolaltani, että kurvasin renkaat vinkuen ja savuten pois koulun pihasta surkea todistus kädessäni. Tuollainen ajotyyli ei kulunut tapoihini. Olin aivan maassa.  Tuntui, että iskuja oli tullut yhden viikon aikana enemmän kuin on kohtuullista. Seuraavan kevään loppukokeita ajatellen oli tietysti hyvä, että jouduin pakolla kertaamaan ranskaa. Mutta en asiaa tuolla hetkellä näin positiivisesti ajatellut. Kertaaminenkin oli vasta edessä.

Edessä synkkä kuuma kesä?

Yritän unohtaa

Kesäloma ja ranskan pänttääminen alkoi. Vanhempani olivat järjestäneet minulle yksityisopettajan. Evelyn Foster -niminen nuori nainen kävi noin viikon ajan antamassa minulle ranskankielen yksityistunteja. Istuimme Johnsonin kartanon yläkerrassa olevassa huoneessani, johon äiti oli tehnyt hieman järjestelyjä. Huoneeseen, ikkunan eteen, oli nostettu ylimääräinen pöytä, jonka äärellä istuimme. Evelyn aloitti ranskan kieliopin kertaamisen aivan alusta. Ehdimme käydä pääasiat läpi.   

Kesäkuun kolmantena päivänä arvioin mielialaani seuraavasti:

“Mieliala on mulla jatkuvasti huono. Ollut jo monta kuukautta. En tiedä, mistä se johtuu.”

Ehkä sentään aavistelin, mistä alakuloni ainakin osittain johtui. Koulun loppuminen oli ollut helpotus siinä mielessä, että minun ei tarvinnut joka päivä nähdä Daniellea ja saada siten vahvistusta riutumiselleni epätoivoisessa rakkaudessa. Kokonaan pois ajatuksistani en häntä kuitenkaan saanut. Kesäkuun neljäntenä päivänä kirjoitin seuraavaa:

“Näin Danielle Oxfordin, se oli lippua laskemassa: Mielialani huonontui jälleen mikäli se yleensä voi tästä enää huonontua.”

Ja vielä pahempaa oli tulossa. Samana päivänä, jolloin kotiopettaja kävi viimeisen kerran...

”Oltiin menossa seurakuntakeskuksesta kaupungin keskustaan, kun näin Danielle Oxfordin sen rakastamansa pojan kyydissä (Ford Mustang).”

Yritin keskittyä määrätietoisesti muihin asioihin ja saada Daniellen pois mielestäni. Kesäkuun yhdeksäntenä päivänä kävin kahden kaverini kanssa muutaman tunnin kestäneellä höyrylaivaristeilyllä Savannahin Tybee Islannilla.

Risteilyn puolivälissä laivamme ”American” vierelle ilmestyi toinen höyrylaiva ”Wilmington”. Laivojen päälliköt huutelivat toinen toisilleen. “Tulkaahan tänne kaljalle”, huusi toinen, johon toinen vastasi, että “tulkaahan te tänne viskille”, johon taas toinen vastasi, että “on sitä meilläkin” -    jonka jälkeen hän lisäsi vielä - “täällä kaapissani”. Lopulta miesten kesken tuli puhe siitä, kumpi laivoista on nopeampi. Siitä päätettiin ottaa selvää ajamalla kilpaa. America -laivan kapteeni väänsi telegrammin täysille, mutta mitään ei tapahtunut. Vasta kun hän kilkutteli siitä muutaman kerran, konemestari alhaalla konehuoneessa reagoi ja pani täyden vauhdin päälle. America voitti kilpa-ajon.

Noin viikon kuluttua lehdessä oli uutinen, jota selostin päiväkirjassani seuraavasti:

“Sain tietää, että America-laivan kapteenina mm. viime lauantaina, kun me oltiin siellä, oli ollut huijari, ts. ei ollenkaan oikea kapteeni vaan petkuttaja. Se oli huomattu.”

Ilmankos meno oli ollut niin riehakasta. Lehdessä kerrottiin, että huijari oli ollut vankilasta karannut rikollinen, jolla ei ollut minkäänlaista pätevyyttä laivan päällikön tehtäviin.

En nähnyt joka päivä Daniellea, mutta se ei estänyt häntä tulemasta ajatuksiini. Kesäkuun 14. päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavanlaisen hyvin sekavan selostuksen. 

“Näin yöllä koulu-unta, jossa puhuin mm. Danielle Oxfordin ja Cheryl Rossin kanssa. Sekä katsoin tämän päiväkirjan välissä olevia kuvia Daniellesta sekä muistelin kun viikko sitten näin sen, niin nyt aloin jälleen tuntea ‘laitonta’ rakkautta sitä kohtaan, mikä toivottavasti pian menee ohi.”

Tiedostin sen, että toisen pojan kanssa seurustelevan tytön rakastaminen on väärin. Se on kuin vieraan miehen aviopuolison himoitsemista, jonka Raamattukin - jota juuri tuolloin luin - kieltää. Siksi rakkauteni Daniellea kohtaan oli “laitonta”.

Ranskan opiskeluni – yksityisopetuksen päätyttyä menin koulussa järjestettävälle kesäkurssille – ohessa vietin hyvin aktiivista elämää. Ajelin iltaisin autolla kavereitteni kanssa, ja näillä ajeluilla tapahtui kaikenlaisia kommelluksia, joista voisi kirjoittaa oman tarinansa. Ostin yhdeltä kaveriltani vanhan veneen ja aloin kunnostella sitä. Rakensin sukelluslaitteen, jota poikaporukalla kokeilimme. Ajelin tilaisuuden tullen kavereitteni kevytmoottoripyörillä ja haaveilin, että saisin itsellenikin moottoripyörän. Kaiken tämän lisäksi kunnostelin Johnsonin suvun vanhaa höyrylaivaa ”Magnoliaa”.

Ajelulla

Myös Danielleen “törmäsin” silloin tällöin kuten päiväkirjamerkintä 17. kesäkuuta osoittaa:

“Hardy meinasi ajaa päälle Sea Islandin tiellä, kun Danielle oli tulossa pyörällä Ocean Forest leirikeskuksesta.”     

Danielle näytti todella säikähtäneeltä, kun automme syöksyi kovaa vauhtia mutkan takaa. Olimme ajelemassa ”pikataivalta” Sea Islandin mutkaisella hiekkatiellä. Se oli hyvä paikka rallihenkisille vauhtikokeiluille. Ratissa oli kaverini Harold Long.

Entinen tyttökaverini Lillian oli myös maisemissa. Hänen näkemisensä oli minulle joka kerta eräänlainen shokki. En ollut vieläkään selvinnyt erostamme, vaikka siitä oli jo lähes kolme vuotta:

“Näin Lillilanin keskustassa. Se pesi kellosepänliikkeen ikkunoita (tai ei pessyt vaan pyyhki pölyjä niistä kun vein viereiseen liikkeeseen filmit kehitettäväksi).”

Lillian ja Danielle olivat lähes saman ikäiset.

Taisteleminen Daniellen saamiseksi pois mielestäni jatkui ja koki takaiskuja. Kesäkuun 30. päivänä kirjoitin päiväkirjaani:

“Näin Danielle Oxfordin ja se ei ollut hyvä asia, koska aloin taas ajatella sitä.”

Kesä eteni enkä nähnyt Daniellea muutamaan viikkoon, mikä helpotti hieman oloani. Ranskasta saamani ehdotkin menivät hyvin läpi, joten pahimmat huolet helpottivat. Päiväni kuluivat laivan peräkannen saumoja kitaten. Työ oli hidasta. Kesätöissä ollut Sean ”Ricky” Richardson, joka tuohon aikaan oli parhaimpia kavereitani, kävi ruokatunneillaan mopolla rannassa katsomassa, miten homma etenee.

En ole koskaan elämässäni ollut Rock-festivaalilla. Heinäkuun kuudentena päivänä olin lähimpänä sellaista, kun kävin ”Rickyn” kanssa naapurikaupungissa Waycrossissa katsomassa festivaalihumua. Paikkakunnalla järjestettiin melko suuri “Sunny Side Rock” tapahtuma. Emme kuitenkaan menneet sisälle. Olimme liikkeellä isäni Buickilla, jota olin saanut lainata. Yleensä ajelin vaatimattomimmilla autoilla, joita oli kartanomme autotallissa työntekijöidemme käytössä.

Vanha sanonta ”pois näkyvistä – pois mielestä” osoittautui todeksi. Kesän lukuisat tapahtumat ja tekemiset ja matkat osaltaan myös auttoivat minua pitämään Daniellen pois ajatuksistani. Nämä muut asiat eivät varsinaisesti kuulu tämän kertomuksen aihepiiriin, joten en tuhlaa rivejä niistä kertomiseen. Elokuussa tapahtuneesta Floridan matkastamme kuitenkin muutaman sanan kirjoitan, koska kertomus ehkä valottaa sitä, millainen olin noihin aikoihin.

Elokuun 9. päivänä lähdimme risteilymatkalle, joka suuntautui Grand Bahamalla sijaitsevaan Freeportin kaupunkiin. Mukana olivat veljeni Larry ja William sekä kaverini Albert Sanders.

Ajoimme isäni Buickilla Miamiin, ja matkustimme sieltä ”Pride of Ocean” nimisellä ristelyaluksella Freeportiin, jossa olimme yötä hotelli Explorer’s Innissä. Menomatkalla kaikki sujui jotenkuten hyvin, mutta tulomatkalla alkoivat ongelmat.

Jostakin syystä minua vaivasi tuohon aikaan äärimmäinen arkuus, mikä ilmeni siten, että en uskaltanut edes käydä ostamassa limsapulloa kioskista. Tarvitsin kaikkeen asiointiin muiden apua.

Ennen paluumatkaa odotimme laivan lähtemistä Freeportin satamaterminaalissa. Albert tapasi siellä nuoren miehen, joka lupautui ostamaan laivan Tax Free -myymälästä Albertille pienen pullon konjakkia tai muuta alkoholijuomaa - sanottakoon sitä nyt viinaksi. Kun ostos oli tehty, Albertin ongelmaksi tuli se, miten hän saisi kuljetettua viinapullon tullin läpi kotimaahan saavuttaessa.

Laiva tuli Miamin satamaan myöhään yöllä. Meillä oli hytti, joka oli käytössä seuraavaan aamuun asti. Risteilyn hintaan kuului lisäksi meriaamiainen laivan ravintolassa. Jäimme siis laivaan yöksi.

Hyttimme oli tukalan kuuma. Minua janotti, eikä missään ollut juomista. Laivan juoma-automaatit toimivat kolikoilla, eikä minulla sattunut olemaan niitä. Pyysin ja suorastaan kerjäsin Williamia ja Albertia vaihtamaan jossakin setelin kolikoiksi, jotta saisimme limsapullon automaatista. Tuntui, että kuolen muuten janoon.

William ja Albert onnistuivat saamaan jostakin kolikon, jolla he ostivat limsapuollon. Ongelma oli vain se, että he myös joivat sen. Oma rohkeuteni ei riittänyt uuteen rahanvaihtoreissuun, mikäli rahaa yleensä keskellä yötä edes missään olisi pystynyt vaihtamaan. Niinpä menin nukkumaan janon kuivattamia huuliani nuollen.

Aamu tuli, ja ongelmat jatkuivat. Jouduimme luopumaan maksamastamme monipuolisesta meriaamiaisesta laivan ravintolassa, jotta Albert saisi viinapullonsa pois laivasta ennen kuin tullimiehet ilmestyisivät paikalle. Niinpä hiippailimme laivasta parkkipaikalle jo ties miten aikaisin aamulla. Tullimiehiä ei näkynyt, ja tuskin he olisivat tehneet Albertille ruumiintarkastusta, vaikka olisivatkin olleet paikalla.

Ajettuamme pois satamasta menimme jonnekin surkeaan huoltoaseman baariin syömään edes jotain aamiaista. Eltaantunutta munkkia mätystellessäni mietin maksettua meriaamiaista, joka meidän oli pitänyt uhrata Albertin viinapullon takia.

Halusin edes jonkinlaisen kompensaation menetetystä meriaamiaisesta, joten päätin, että ajamme paluumatkalla Jacksonvillen kautta, jossa käyn katsomassa, löytyykö paikallisesta kirjakaupasta juuri ilmestynyttä ”Tintin” -kirjaa, jota ei ollut Miamin kirjakaupassa.

Jacksonvilleen menoa vastustettiin yksimielisesti, mutta en ollut demokraattisella tuulella vaan toimin oman päätökseni mukaan. Kaupungissa poikkeaminen ei edes tehnyt pitkää mutkaa matkaamme.

Etsimääni sarjakuva-albumia ei löytynyt ostoskeskuksesta Jacksonvillessä, ja tunnelma autossa kiristyi. Paluumatkalla Brunswickiin kinastelu meni jo niin kiivaaksi, että olin pysäyttämässä auton noustaksemme ulos tappelemaan. Ilmapiiri kuitenkin rauhoittui sen verran, ettei autoa tarvinnut pysäyttää. Ajoin loppumatkan mieli synkkänä ja kaasujalka raskaana tuskin enää sanoen mitään. Ei ollut mitään puhumista. Tuntui, että koko matka oli mennyt pilalle Albertin viinapullon takia. Oletin, että käsittämätön kiire Brunswickiin johtui tästä samasta pullosta, jota Albert odotti pääsevänsä esittelemään kavereilleen.

Elämä jatkui, ja riidatkin vähitellen unohdettiin – ainakin seuraaviin riitoihin asti. Kesä kääntyi loppua kohti, ja oli taas palattava koulutielle.

Merellä

Painajaiset palaavat

Koulua oli kestänyt viikon, kun tunnustin päiväkirjalleni, että en ole päässyt eroon vanhasta ongelmastani, vaikka olin kuvitellut siitä selviäväni:

“En voi mitään sille, että yhä rakastan Danielle Oxfordia, mutta pystyn kyllä voittamaan tunteeni (tai paremminkin kätkemään tunteeni).”

Kätkemään tunteet? Mitäpä tuollaisessa tilanteessa muutakaan olisi voinut tehdä.

Kun seinäkalenterista käännettiin näkyviin syyskuun lehti, tunteeni Daniellea kohtaan edelleen lisääntyivät, ja jouduin kamppailemaan asian kanssa. Toivoton rakkaus laski luonnollisesti mielialaani, kuten seuraavakin päiväkirjamerkintä syyskuun neljänneltä päivältä osoittaa:   

“En saa rakastaa Daniellea, mutta en voi olla rakastamatta. Mieliala 2.”

Danielle oli mielessäni vähän väliä. Syyskuun kymmenentenä päivänä pohdiskelin päiväkirjassani, missä hän tuolla hetkellä oikeastaan asuu. Olin nähnyt hänet iltaisin kävelemässä johonkin, ja olin kuullut erilaisia keskustelunpätkiä sieltä täältä. Ehkä kavereillanikin oli ollut jotain “tietoa”. Näistä havainnosta olin rakentanut seuraavan olettamuksen:

“Danielle ei asu kotonaan vaan ehkä Fiest Housen yläkerrassa. Välitän siitä yhä, vaikka olenkin pakottanut itseni olemaan rakastamatta sitä.”

Pakottanut olemaan rakastamatta? Onko se edes mahdollista? Sitä paitsi “Fiest Housen vintti” ei paljon eroa “Priest’s Housen vintistä”, kun nimen kuulee puolella korvalla joidenkin keskustelusta.

Myös entinen tyttöystäväni Lillian oli yhä mielessäni. Kun erostamme oli 19. syyskuuta kulunut kolme vuotta, mainitsin asian päiväkirjassani:

“Tasan kolme vuotta, kun Lillianin ja minun välit katkesivat.”

Huomasimme sattumalta, että St. Simons Islandin näkötornin ovi oli lukitsematta, ja torniin pääsi vapaasti. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kiipesin eräänä iltana Eric Petersonin kanssa näkötorniin vihreää valoa näyttävän taskulampun kanssa. Osoitin katolta muutaman kilometrin päässä olevan kotini suuntaan. Johnsonin kartanon pihassa odotti veljeni Larry tavallisen taskulampun kanssa. Vilkuttelimme lampuilla toisillemme kokeillaksemme, näkyykö valo niin kauas. Olin pukeutunut päälleni 1940-luvulta peräisin olevan nahkatakin, joka oli löytynyt eräästä aitasta. Vaatihan yöllinen seikkailu ja valomerkkien antaminen tunnelmaan sopivaa rekvisiittaa. Olimme agentteja.

Monien muiden harrastusteni ohella harrastin myös valokuvausta ja kävin silloin tällöin ostamassa valokuvaustarvikkeita sukulaisteni Smithien liikkeestä. Huomasin, että muotokuvastudion seinällä oli kaksi kuvaa, jotka esittivät Daniellea. Onnistuin saamaan niiden negatiivit epävirallisesti lainaksi. Smithin perheen nuorempi poika Timothy antoi ne minulle.

Halusin tehdä negatiiveista mahdollisimman suuret kuvakopiot. Välini Albert Sandersin kanssa olivat parantuneet kesäisen riitelyn jälkeen, ja nyt hän oli jo innokas tekemään suurennuskokeiluja kanssani. Hän tiesi ”kiinnostuksestani” Daniellea kohtaan.

Valmistimme kaksi erittäin suurta valokuvaa paikallisen seurakunnan harrastustiloissa, joissa oli myös valokuvien tekemiseen tarvittavat laitteet. Kun kuvat olivat valmiit, liimasin ne vanerilevyille. Negatiivit palautin Smithin liikkeeseen.

Vein suuret kuvat kotiini, mutta en osannut päättää, mihin panisin ne. Siirtelin niitä paikasta toiseen huoneessani. Rakensin toiseen niistä raskaan kehyksen lankuista.   

"Sandy"

Jos alkusyksyn kiireiden keskellä Danielle ei ollut aivan joka hetki ollut mielessäni, syksyn edetessä “tilanne paheni”. Lokakuun kymmenentenä päivänä tunnustin päiväkirjalleni taas kerran tunteeni häntä kohtaan:

“Huomasin rakastavani yhä Danielle Oxfordia tosin paljon apaattisemmin kuin keväällä mutta kumminkin.”

Muutama päivä myöhemmin tilanne oli sama:

“Rakastan edelleen Daniellea.”

Seuraavana päivänä viittasin päivään, jolloin sain tietää, että Daniellella on poikakaveri ja annoin siten ymmärtää, että rakkauteni oli toivotonta:

“En saisi rakastaa Daniellea, mutta en voi sille mitään. EN yritä mitään. Syy käy ilmi toukokuun kahdennenkymmenennenkuudennen päivän kohdalta tästä päiväkirjasta.”

Riuduin epätoivossa ja yritin saada Daniellen pois mielestäni, kuten seuraavat merkinnät osoittavat:

“Rakastan edelleen Danielle Oxfordia. En saisi rakastaa sitä mutta.”

Asia pyöri mielessäni päivittäin:

“Millä ihmeellä saisin sen tytön pois ajatuksistani.”

Mitä enemmän ajattelin sitä, miten saisin Daniellen pois ajatuksistani, sitä enemmän hän oli ajatuksissani:

“(Tytöt jumppatunnilla uimassa Golden Islesin uimahallissa. Huomaan entistä enemmän rakastavani sitä Danielle Oxfordia. Tilanne alkaa olla sama kuin viime keväänä. Kesällä jo melkein unohdin sen. Viime keväänä vaan en tiennyt sitä, minkä myöntäminen minulle nytkin on vaikeaa.) Mieliala 2-.

Luin läksyjä… (En tahdo saada sitä tyttöä mielestäni edes läksyjenluvun ajaksi)”

Lokakuun 30. päivänä tunnustin taas jo tutuksi tulleen asian, tällä kertaa englanniksi:

“I love Danielle.”

Olotilani ei parantunut seuraavanakaan päivänä:

“En voi mitään sille, että rakastan edelleen Danielle Oxfordia, vieläpä aivan mielettömästi. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä.”

Eikä sitä seuraavana:

“Rakastan edelleen Daniellea. Sen täytyy loppua, muuten tilanne käy sietämättömäksi.”

Tilanneko ei siis vielä ollut sietämätön?

Marraskuun viidentenä päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

“Näin jotain, joka vaikutti minuun erittäin syvästi. Rakastan Daniellea entistä enemmän.”

Se, mitä näin, liittyi tietysti Danielleen. Maininta on päiväkirjassani sanan “koulussa” jälkeen, joten oletettavasti koin ja näin asian siellä. Ehkä sain tällöin tietää, että Danielle ja eräät hänen ystävänsä pitivät rukouspiiriä kuvaamataidon luokan vieressä olevassa työpajassa, jossa oli myös valokuvalaboratorio.

Seuraavana päivänä mainitsin päiväkirjassani, että mielialani on nolla. Siinä ei ollut mitään uutta, sillä olin jo pitkään raportoinut huonosta mielialasta. Syykin oli ilmeinen:

“Rakastan Daniellea nyt enemmän kuin koskaan. Näin sen luultavasti illalla kylillä. Olen täysin epätoivoinen, koska tosiasia on, että se Danielle ei välitä minusta tippaakaan vaan hiippailee erään toisen tyypin kanssa, vaikka en niitä usein yhdessä näekään. Minun pitäisi unohtaa Danielle, mutta ei rakkautta voi tappaa. Kuten sanottu, tämä on draamaa minun kohdallani. En voi mitään. Rakastan yhä Daniellea.”

Danielle oli mielessäni seuraavanakin päivänä, kuten päiväkirjamerkintänikin osoittaa:

“Menin kouluun tavallista aikaisemmin. Olin meidän luokalta ensimmäinen. Seuraava oli Laura Mendoza. Sitten Sharon Bennet, Amy Cox jne. Toiseksi viimeinen oli se, joka on nykyään pannut minun touhuni vähän sekaisin (nimi jääköön mainitsematta).

“Yritän nyt tosissani saada Daniellen pois mielestäni. Se ei ole helppoa, mutta täytyy yrittää. Tietysti rakastan sitä edelleen.”

Seuraavana päivänä hahmottelin Daniellea esittävää piirrosta Albert Sandersilta saamaani valokuvaa mallina käyttäen. Mielessäni alkoi itää ajatus, että antaisin piirroksen Daniellelle ja liittäisin siihen salakielisen viestin, jossa kertoisin tunteistani häntä kohtaan. Päiväkirjaani kirjoitin kuitenkin vain kuvan piirtämisestä:

“Illalla piirsin kuvan Daniellesta.”

Seuraavana päivänä Danielle jakoi oppilaille esitteitä:

“Danielle antoi kaikille meidän luokkalaisille uskonnollisen esitteen: Mitä on jälleensyntyminen?”

Päiväkirjani sivuilla eteni vanha tuttu jatkokertomus:

“Rakastan Daniellea.”

Seuraavana päivänä, marraskuun yhdentenätoista, kertomukseen tuli yllättävää dramatiikkaa:

“Jos tuhoonnun, niin postittakaa tämän päiväkirjan välissä oleva kirje. (Mutta älkää lukeko sitä) Tämä on viimeinen toivomukseni.”

Ei liene vaikea arvata, kenelle kirje oli osoitettu. Kirjeessä tunnustin rakkauteni.

En tuhoutunut, ja tuttu tarina päiväkirjassani jatkui jo seuraavana päivänä:

“Rakastan Daniellea.”

Ja sitä seuraavana päivänä:

“Danielle söi eri pöydässä kuin tavallisesti. Rakastan sitä.”

Olin käynyt perinteisesti ruokatunneilla kotona syömässä, mutta koska halusin seurata Daniellea, minne hän menikin, ostin jossakin vaiheessa syksyä ruokaliput ja menin vuosien poissaolon jälkeen koulun ruokalaan.

Kerroin ihastumisestani Danielleen Benjamin Pricelle. Hän kävi luonani Johnsonin kartanossa, ja minä kävin katsomassa hänen “kämppäänsä”. Benjamin oli älykkötyyppi, jonka kanssa voi keskustella, ja jolle voi kertoa asioita.

Päiväkirjani kertoo, että samanlaista filosofista keskusteluyhteyttä ei syntynyt Daniellen kanssa:

“Puhuin pari (muutaman) tyhjänpäiväistä sanaa Daniellen kanssa. Rakastan sitä.”

Koulussamme järjestettiin oppilasneuvostovaalit. En ollut kiinnostunut politiikasta, mutta sattuman ansiosta päädyin tiimiin, jossa suunniteltiin vaalimainosta kahdelle ”liberaalien” ehdokkaalle. Mainoksesta oli määrä tulla valtavan suuri. Sen tekemiseen ei kuitenkaan löytynyt tarpeeksi tilavaa paikkaa, joten hankkeesta luovuttiin.

Kirjoittelin päiväkirjaani edelleen rakastavani Daniellea. Kerroin myös siitä, miten olin nähnyt hänet eräänä iltana:

“Näin Daniellen. Se lähti kotoaan ja meni Priest’s Houseen. Seurailin sitä.”

Edes oppilasneuvostovaalien äänestyskopissa en saanut Daniellea mielestäni:

“Rakastan Daniellea. Oli oppilasneuvostovaalit. Äänestin yhdentoista aikaan. Seuraava minun jälkeeni oli Danielle Me oltiin yhtä aikaa äänestämässä eri kopeissa.”

Olin piirrellyt uuden paremman version Daniellea esittävästä kuvasta ja suunnitellut siihen salakielisen tekstin. Keskiviikkona, marraskuun 20. päivänä, annoin kuvan Daniellelle puolihuolimattomasti piirustustunnilla. Pelkäsin, että hän saa selvää salakielisestä tekstistä - ja samalla toivoin sitä! Piirroksen - jota ei suoraan sanoen ollut piirtänyt mikään Leonardo Da Vinci - reunoilla kierteli seuraava kirjoitus:

“Luultavasti tässä on tarpeeksi tekstiä saadaksesi selville, että rakastan sinua. Minun täytyi saada tämä asia mielestäni, ja niinpä kerroin sen sinulle. Olisi paljon muutakin puhuttavaa sinun kanssasi, mutta ne saavat jäädä puhumatta. Samoin tämä asia saa jäädä unohduksiin. Tiedät kyllä syyt. Eipä muuta kuin että ole onnellinen ja kulje tietä, jonka Jumala on sinulle valinnut. (Don´t tell anybody)”

Päiväkirjassani selostin päivän tapahtumia seuraavasti:

“Hiippailin uuden puolen ysiluokassa Bradin ym. kanssa ja juteltiin, kun Danielle ilmestyi ovelle ja huusi Jackia eli minua ja kysyi, missä tunti on. Sanoin, etten tiedä. Se oli vanhanpuolen E6 -luokassa. Hissaa.

Danielle luki aamuhartauden keskusradiossa.

Piirustustunnilla tein elämäni suurimman virheen. Annoin sen kuvan Daniellelle.”

Seuraavana päivänä tarkkailin jännittyneenä Daniellen ilmeitä päätelläkseni, onko hän lukenut salakieliviestini. Vaikka teksti olikin “salakieltä”, sen kääntämiseen selkokieliseksi ei mennyt kauan, jos vain asia kiinnosti. Vaikutti siltä, että Daniellea ei ollut kiinnostanut - tai hänellä oli hyvä pokerinaama:

“Danielle ei ole lukenut sitä juttua.

Olen tullut siihen tulokseen, että minun on lakattava rakastamasta Daniellea. Minun on pakko. Nyt vielä rakastan sitä. Aloitan unohtamisen jo tänään. Se tosin tuntuu mahdottomalta, kun näen sen joka päivä. Keväällä - hyvä juttu. Sitten voin sen unohtaa.“

Olin tavallaan pettynyt siihen, ettei Danielle ollut vaivautunut selvittämään salakielistä viestiäni. Kuvittelin, että saan tiedosta voimaa olla ajattelematta häntä. Kaduin sitä, että yleensä olin antanut kuvan Daniellelle, kuten seuraavana päivänä tekemäni päiväkirjamerkintäkin osoittaa:

“Minulle tuli selväksi, että en enää mieti Daniellea. Hän on kokonaan poissa ajatuksistani. Se kuva oli hullu teko.”

Viikon kuluttua pohdin, olisiko Danielle sittenkin lukenut tekstin:

“Danielle on saattanut lukea sen.”

Koulussa otettiin luokkakuvat, ja sain oman kuvani taakse nimikirjoitukset luokkamme oppilailta - myös Daniellelta. Onnistuin saamaan myös toisen Daniellen nimikirjoituksen. Hän oli kirjoittanut sen ruutupaperille, joka oli päätynyt roskakoriin. Paperi oli jokin luokassa kiertänyt “lista”, johon kirjoitettiin nimet. Ehkä se liittyi luokkakuvien tilaamiseen. Otin paperin salaa roskakorista tunnin jälkeen. Minua kiinnosti luettelossa yksi ainoa nimikirjoitus. Leikkasin sen varovasti irti ja liimasin sen päiväkirjaani seuraavalla selostuksella varustettuna:

“Omakätinen nimikirjoitus -> (kirjoitettu klo. 12.15 – 13.00)”

Olin seikkaillut autolla siinä määrin niin maantiellä kuin maantien ulkopuolellakin, että marraskuun lähestyessä loppuaan yritin aloittaa ajolakon, tällä kertaa viikon pituisen. Lakko ei kestänyt niin pitkään. Otin kuitenkin taas mopon käyttööni ja kävin sillä mm. Alex Morganin luona. Ajoin mopolla urheilukeskuksen mäelle ja seurailin sieltä, mihin Danielle iltaisin menee. Mäeltä oli hyvä näkymä moneen suuntaan:

“Saatiin ussan koe. Danielle sai A. Se oli luokan paras.

Seurasin Daniellea Sport Academyn pihasta, mutta se ei mennyt kotiinsa.”

Tarkkailu jatkui seuraavana päivänä:

“Huomasin, että Danielle oli silponut tukkansa huomattavasti lyhyemmäksi kuin mitä se oli ennen.

Ajoin mopolla Sport Academyn pihaan ja seurasin kun Danielle meni kotiinsa. Nyt tiedän suunnilleen, missä se asuu.”

Ensimmäisenä koulupäivänä joulukuussa mietiskelin edelleen samaa asiaa, mitä olin miettinyt edellisestä keväästä lähtien:

“Danielle on järjestäjä. En saa sitä mielestäni. Rakastan sitä yhä. Ainoa keino on ikuinen jälleennäkemättömyys eli se, että tiemme eroaisimme niin ettemme koskaan näkisi toisiamme.”

Ajolakkoni ei kestänyt monta päivää. Kun taas otin auton käyttööni, alkoi myös tapahtua.

Eräänä iltana isäni pyysi minua tankkaamaan Buickin ja ajamaan sen talliin. Hän sanoi, että voin ajellakin sillä, jos haluan.

Nappasin Albert ”Sandy” Sandersin ja Timothy Simthin kyytiin jostakin, ja ajelimme siellä täällä ilman mitään tarkoitusta tai päämäärää. Käännyimme pienelle sivutielle, joka vei Smythe Islandille. Painoin kaasua autoradiosta kuuluvan ”rock’n’ roll” musiikin siivittämänä. Saavuimme pienelle mäenharjanteelle, jossa tie kääntyy jyrkästi vasemmalle. Paikka on siinä mielessä petollinen, että mäen takana olevaa mutkaa ei näe ennen kuin viime tipassa. Jos mäen harjalle ajaa liian kovaa, auto ei käänny mutkassa vaan menee suoraan. Näin tapahtui.

Auto meni siis mutkassa ojaan, jonka pohjalla oli iso kivi, johon auton kylki osui. Isku oli niin voimakas, että ovi aukesi. Turvavyöt pitivät etupenkillä istujat paikallaan, mutta takapenkillä ollut Albert putosi penkiltä onneksi kuitenkaan loukkaamatta itseään.

Kävelimme lähellä olevaan taloon, josta saimme soittaa kotiimme. Talon isäntäväki sanoi, ettemme ole ensimmäiset, jotka ovat samassa mutkassa ojaan ja kiveen ajaneet.

Isäni ja kartanon remonttimies Stephen Ramos tulivat kuorma-autolla paikalle. Pahasti vaurioitunut Buick vedettiin ojasta. Ei pelkästään ovi ollut lommolla vaan auton kynnyskotelokin oli vääntynyt. Eturengas oli puhjennut, ja myös etuakselistoon oli tullut vikaa. Autolla pystyi kuitenkin juuri ja juuri ajamaan, kun rengas oli vaihdettu, ja ovi oli sidottu narulla kiinni. Auton ohjaus jänkäsi voimakkaasti, koska ohjauksen tukivarret tai vivut olivat vääntyneet. Rokki soi yhä auton soittimesta kasetilta, kun ajoimme Johnsonin kartanoon. Tämä oli viimeinen ajoni Buickilla. Auto myytiin ja sen tilalle hankittiin halvempi Pontiac.



Etteivät tosiasiat unohtuisi

Kevään loppukokeet lähestyivät. Olin keskittynyt muutamiin tärkeisiin aineisiin ja jättänyt vähemmälle lukemiselle ne, joita ei tulisi olemaan kokeissa. Yksi vähemmälle lukemiselle jäänyt aine oli italian kieli. Luin sitä juuri ja juuri sen verran, että sain kokeista hyväksyttävät numerot. Muulla ei ollut väliä.

Minulla oli tunne, että mitä ylemmälle luokalle tulen, sitä vähemmän luen läksyjäni koulumenestyksen säilyessä jota kuinkin ennallaan. Syynä oli se, että keskityin vain tärkeimpiin aineisiin, ja tein kotitehtäviä helppojen aineiden tunneilla.

Olipa kyse minkä tahansa aineen opiskelemisesta, yksi asia ei poistunut mielestäni:

“Oli 2-tuntinen ranskan koe. (klo 9-11) Istuin sillä paikalla ikkunan vieressä, missä Danielle tavallisesti istuu (luokan numero oli kymmenen); keskimmäisen ikkunan kohdalla ja se istui muualla.”

Olin käynyt muutaman kerran yksin kirkossa syksyn aikana ja aioin mennä joulukirkkoonkin. En tullut ajatelleeksi, että näkisin Daniellen siellä, vaikka mahdollisuus tietenkin oli olemassa. Joulukirkossa on paljon ihmisiä, joten on melkeinpä todennäköisempää, ettei näe siellä jotain tiettyä toista ihmistä, vaikka tietäisi, että hänkin on siellä. Istumapaikkoja on paljon, ja ne ovat eri puolilla.

No, tietysti kävi niin kuin oli käydäkseen, eli kirkossa käynnistä oli tulla lähes toisinto toukokuun 26. päivän kokemuksesta. Päiväkirjassani selostin asiaa näin:

“Kävin joulukirkossa. (Siellä kirkossa oli Danielle. Se istui sen hiipparin kanssa. En kärsinyt siitä näystä kovinkaan paljon ja olen kiitollinen, että olen jo niin hyvin unohtanut sen. Vielä minun on tunnustettava tuntevani jotain sitä kohtaan. Kai se on vain itsesääliä tai jonkinlaista piilomustasukkaisuutta. Olen kumminkin vakuuttunut, että he kuuluvat toisilleen eikä minulla ole mitään edes alitajuntaisesti heitä vastaan. En edes mielessäni toivo, että heidän välinsä menisivät poikki enkä usko, että ne koskaan menevätkään poikki, siltä ainakin näyttää.)

Saisin sen Daniellen nopeammin täysin unohdetuksi, jos olisi joku toinen tyttö… - vaatimukseni ilmeisesti ovat vain niin kovat, että sellaisia tyttöjä, jotka minua kiinnostaisivat ei ole paljon.”

Jatkoin tyttökaverikysymyksen pohtimista:

”Nyt eivät vaan ketkään tunnu kiinnostavan minua (se on osoitus siitä, että Danielle vielä merkitsee minulle jotain) ja mikä pahinta - kukaan tyttö ei ikimaailmassa kiinnostu minusta. Syitä on monia. Jääkööt luetteloimatta.”

Näihin synkkiin ja itsepetosta sisältäviin mietteisiin päättyi vuosi, jona olin rakastunut.

Joulua ja uutta vuotta vietettiin perinteisin menoin perhepiirissä, vaikka “sosiaalista elämääkään” ei unohdettu. Ajelin autolla kavereitteni ja heidän tyttökavereittensa kanssa. Joulunpyhät näyttivät myös tylsän puolensa, kuten päiväkirjani kertoo:

“Maleksin. Otin valokuvia ym. Eli ei mitään. Ajelin mopolla ym. Tyhjää ja typerää, kuten aina.”

Ei liene vaikea arvata, mistä tyhjyyden ja typeryyden tunne ainakin osittain johtui. Elämä on tyhjää, jos siitä puuttuu ihminen, jota yli kaiken palvoo ja rakastaa.



Uusi vuosi – vanhat tunteet

Yksi tapa saada rakastamansa tyttö pois mielestään on keksiä joku toinen tyttö, jota alkaa rakastaa. Daniellen suhteen minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia, joten mietiskelin, voisinko kiinnostua jostakin muusta tytöstä, ja voisiko jokin muu tyttö kiinnostua minusta.

Kerran autolla ajellessani tulin muutaman sekunnin ajan miettineeksi mahdollisuutta, että tarjoaisin kyydin eräälle luokallani olevalle tytölle, jonka näin kävelevän keskustassa. Rohkeuteni kuitenkin petti. Ajattelin, että hän ehkä pitäisi kyydin tarjoamista sopimattomana ehdotteluna ja jopa jonkinlaisena tunkeiluna. Päiväkirjassani selostin asiaa seuraavasti:

“Olin aikeissa pyytää Sharon Bennettiä kyytiin, kun se oli menossa kotinsa. Olisin vienyt sen Pontiacilla. En kuitenkaan uskaltanut, ja ehkä se ei olisi halunnutkaan tulla. Ehkä oli parasta kun en kysynyt.”

Sharon oli kohtalaisen hyvän näköinen, jopa “muodokas” tyttö. Hänellä oli pitkä tukka, jollaisesta pidin. Hän oli hiljaisen ja aran oloinen eli ei täysin mahdoton vaihtoehto ujon pojan tyttökaveriksi. Turha minun oli kuitenkaan hänestä tai kenestäkään haaveilla. Pohdiskelin näitä asioita päiväkirjassani:   

“Danielle ei merkitse minulle enää mitään (eikä luonnollisesti tuo Sharonkaan merkitse mulle mitään). Ei kukaan tällä hetkellä.”

Sharon Bennet

Koulu lähestyi loppuaan, joten tilaisuuksia opiskelijaelämän tallentamiseen valokuvina ei enää kauan ollut. Opettajamme Max oli sanonut, että taidetta voi tehdä myös kameralla, joten otin kameran mukaan piirustustunnille.

Todellinen syy yllättävään innostukseeni “valokuvataiteesta” oli tietenkin se, että halusin tekosyyn ottaa kuvia Daniellesta. Hän ehkä lopulta jo itsekin huomasi, kuka on pääasiallinen kohde, koska yhdessä kuvassa hän vetäytyi piiloon verhon taakse.

Päiväkirjassani kerroin tapahtumista ja mietteistäni seuraavasti:   

“Vein kameran aamulla kouluun. Piirustustunnilla otin kuvia.

Välinpitämätön suhtautumiseni Danielleen uhkaa taas muuttua rakkaudeksi. Minun on taisteltava vastaan. Rakastan sitä eri tavalla. Se on jonkinlaista kunnioittavaa rakkautta. Jonkinlaista palvontaa. Olipa kyseessä kuka ihminen tahansa, on hänessä aina jotain epätäydellistä ja pahaa mikä pilaa muuten hyvän kokonaisuuden. Danielle on täydellinen. Siinä ei ole mitään ominaisuutta tai piirrettä, joka ansaitsisi huomautuksen. Hän on täysin puhdas. Tuo on huono sana tarkoittamaan sitä mitä tarkoitan. Daniellessa ei ole mitään vastenmielistä tai inhottavaa.

Täydellisyys ja puhdashenkisyys sekä muut hyvät ominaisuudet yhdistetään hänen kympin arvoiseen ulkonäköön ja siisteyteen. Syntyy maailman täydellisin olento. Kuinka siis joku voi olla rakastamatta sellaista.

Danielle puhui aamuhartaudessa.”

Ehkä minun olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota omiin asusteisiini ja ulkonäkööni, jos kerran tavoittelin luokan kauneinta ja täydellisintä tyttöä. Mutta toisaalta, enhän tavoitellutkaan häntä vaan päinvastoin yritin saada hänet pois mielestäni. Vai yritinköhän sittenkään, vaikka näin päiväkirjalleni vakuutin:

“Meinaan taas alkaa kiintyä siihen Danielleen, mikä tietysti on estettävä.”

Ja seuraavana päivänä:

“En saa rakastaa Daniellea.”

En saa rakastaa Daniellea, ja kiintyminen on estettävä. Mutta miten? Kas siinä pulma. Ottamalla kuvia Daniellesta ja kirjoittamalla hänestä päiväkirjaan. Jos tarkoituksena oli unohtaminen, menetelmä ei toiminut.



Itsetunto pohjalukemissa

Tammikuun puolenvälissä annoin houkutella itseni autokilpailuun luokkatoverini Johnin kanssa. Kaverini vakuuttelivat, että voittaisin hänet helposti. Päiväkirjani kertoo, miten kisassa kävi:

“Tein supermöhlin, josta saan kärsiä kauan. Lähdin Johnnyn perään Crescent Beachin tiellä ja innostuin kilpailemaan sen kanssa, ja tietysti se voitti minut. Se koko ajo keljuttaa minua, sillä se oli sikamaisen uhkarohkeata hengen kanssa leikkimistä. Tuho ei tosiaan ollut kaukana. Se osoitti, ettei minulla ole harkintakykyä ollenkaan, ja että olen sopimaton hullu ajamaan autoa. Olen sika ja inhottava. Olen lapsellinen yllytyshullu. Päätin, että en enää hurjastele autolla ja kiitän Jumalaa siitä, että olen vielä hengissä.”

Itsetuntoni ei ylipäätäänkään ollut hyvä, ja tuon tyyppiset nöyryyttävät tappiot lisäsivät vain kuormaa. Olin tyytymätön itseeni ja kykyyni pitää päätöksiäni. Itseruoskinta jatkui päiväkirjassani:

”Ne minun päätökset ovat aina sellaisia, etten pysty niitä pitämään, mutta voihan aina yrittää. Olen nimittäin selkärangaton alatoopi sika, jolla ei ole tippaakaan tahdonvoimaa. Inhoan itseäni. On typerää kuvitella muka olevansa hyvä ajaja, kun todellisuudessa minulta puuttuu täysin huomiointikyky ja tarkkaavaisuus ja näkö ja kaikki muut ominaisuudet, joita edes tavalliselta ajajalta vaaditaan.”

Tammikuun kuudennentoista päivän kohdalle päiväkirjaani on liimattu pieni Daniellea esittävä kuva. Koulussa ottamani filmit oli kehitetty, ja olin valmistanut muutamia kuvia. Vein joitakin niistä kouluunkin ja näytin luokkani oppilaille.

Itsetuntoni oli koko ajan hyvin heikko. Epätoivoinen rakastuminen ja tunne, ettei kukaan tyttö koskaan tule välittämään minusta, laski mielialaani. Kirjoitin päiväkirjaani erilaisia itseni inhoamisesta kertovia merkintöjä kuten: “Inhoan itseäni, koska muutkin. Heh, heh, heh!” ja “Olen inhosika”. Tammikuun lopulla kirjoitin pidemmän itseinhon julistuksen:

“Inhoan itseäni. Olen kuulemma autohurjastelija. Inhoan itseäni sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Kun näen jonkun tyypin, joka edes hiukan minun mielestäni jollakin tavoin muistuttaa minua, alan automaattisesti inhota sitäkin. Vahinko, että niin teen, mutta osoittaahan se minun henkistä alikehittyneisyyttäni.”

Tarkkailin Daniellea koulussa ja myönsin päiväkirjalleni, että en saa häntä mielestäni:

“Olen uudestaan alkanut tykätä siitä Daniellesta. Sen aine luettiin Suomen tunnilla. Se on estettävä.”

Tarkoitin estämisellä tietenkin sitä, että tunteeni Daniellea kohtaan pitäisi pystyä estämään.

Koulussa olevat seurakuntanuoret pitivät rukouspiiriä kuvaamataidon luokan vieressä olevassa pienessä verstaassa. Salaperäinen tapaaminen, jonne he jollakin välitunnilla hiipivät, kiinnosti tietysti minua, koska Daniellekin kuului joukkoon. Tammikuun lopulla salaisuuden verhoja hieman raotettiin, kun eräs Marianne niminen tyttö pyörtyi kesken tapahtuman, ja paikalle saapui ambulanssi, jolla hänet vietiin sairaalaan. Seurakuntanuoret saivat kuitenkin jatkaa kokoontumisiaan.

Mitä hämärässä huoneessa oikein tapahtui, ja mitä Danielle teki tai puhui siellä, kiinnosti minua suuresti. Se, että olisin kysynyt, pääsenkö mukaan, oli tietysti jo ajatuksenakin täysin mahdotonta. Ensiksi olisi pitänyt liittyä mukaan seurakuntanuorten joukkoon, ja vasta sen jälkeen kysymyksen koulun rukouspiiriin osallistumisesta olisi voinut ottaa esille. Pelkäsin, että pyrkimiseni mukaan toimintaan herättäisi epäluuloja, ja varsinkin Danielle - jolle olin ennen joulua antanut salakielellä kirjoitetun rakkaudentunnustuksen ja jota olin piirustustunnilla innokkaasti kuvannut - tajuaisi heti “mistä on kyse”. Ja sitä paitsi koulua oli jäljellä enää muutama viikko. Aikaa ei ollut riittävästi. Hämärän huoneen salaisuus oli selvitettävä muulla tavoin. Aloin valmistella nauhoitusoperaatiota.

“Ambulanssiepisodin” jälkeisenä päivänä kysyin Helen Wilcoxilta, kuka pyörtynyt tyttö oli ollut. Helen kuului seurakuntanuoriin ja siten myös Daniellen lähipiiriin. Naapurin tyttönä ja entisenä lapsuudenkaverina ja “seuraneitinä” Lillianin ja Madelinen kanssa aikaa viettäessäni hän oli ainoita tyttöjä, joita uskalsin lähestyä, ja jolle uskalsin puhua.

Kirjasin edelleen muistiin Daniellea koskevia havaintoja, kuten:

“Danielle on ollut tällä viikolla järjestäjänä.”

Helmikuun alkaessa mietin edelleen, milloin koittaa se päivä...

“Milloinhan koittaa se päivä, että voin todeta, ettei Danielle merkitse mulle mitään. Nyt valitettavasti rakastan sitä taas.”

Helmikuun toisena päivänä kyyditsin taas tyttöä, kun luokkatoverini Anne-Marie Collins oli autoni kyydissä St Simons Islandilta kaupungin keskustaan. Hän oli Albert ”Sandy” Sandersin uusi tyttökaveri, joten tälläkään kerralla en saanut tilaisuutta ajella tytön kanssa kahdestaan. Anne-Marie oli kaunis, mutta hyvin pienikokoinen, joten minun olisi ollut vaikea kuvitella hänet tyttöystäväkseni. Ja sitä paitsi hänhän oli ”Sandyn” tyttöystävä.

Anne-Marie Collins

Albert Sandersin puheet ja puheiden mukaan myös teot olivat kovia. Hänen uusi tyttöystävänsä oli hänen mielikuvissaan ”maksullinen nainen”, minkä asian hän ilmaisi suorasukaisemmin kuin viitsin tähän kirjoittaa. Ehkä ”Sandy” tällaisilla mielikuvituksellisilta kuulostavilla paljastuksilla korosti naistenmiehen statustaan. Suurena salaisuutena hän paljasti eräiden muidenkin naisten olevan salaa maksullisia naisia, mm. koulumme matematiikan opettajan vaimon. En tiedä, mistä tiedot olivat peräisin, vai keksikö "Sandy" ne omasta päästään.

Danielle mielessäni

Loppukokeet alkoivat ainekirjoituksella. Ajattelin Daniellea tuolloinkin:

“Kirjoitettiin loppukoeaine numero 1. Olin juhlasalissa. Niin Daniellekin. Tulin kotiin klo: 14.40 (tai silloin lähdin koulusta). Kirjoitin aiheesta Sukeltajia ja sammakkomiehiä. Rakastan Daniellea edelleen. Minun on saatava se pois mielestäni. Se lähti sieltä viittätoista yli kaksi.”

Varsinaisella koulutunnilla seuraavana päivänä pääsin Daniellen viereen istumaan. No, se nyt ei paljoa auttanut itse perusongelmaan. Mainitsinpahan asian kuitenkin päiväkirjassani:

“Englannin tunnilla istui Danielle Oxford minun vieressäni musiikkiluokassa.”

Seuraavana päivänä ajatukseni pyörivät taas “siinä“ asiassa:

“Minun on nyt unohdettava Danielle, vaikka se onkin vaikeaa, koska rakastan sitä niin paljon.”

Samana päivänä oli taas tyttöjä kyydissäni, ja nyt tapahtui sekin ihme, että yksi tytöistä oli lyhyen matkaa ilman muuta poikaseuraa autoni kyydissä. No, tällä asialla ei ollut merkitystä, koska autoni kyydissä olleet tytöt olivat nuorempia kuin minä, enkä pitänyt heitä edes teoriassa varteenotettavina ehdokkaina lähemmän tuttavuuden solmimiseksi. Ja sitä paitsi heillä oli jo poikakaverit:

“Käytiin jumppatunnilla Golden Islesin uimahallissa. Mulla oli eka kerran tyttöjä Pontiacin kyydissä: Marie Ward, Diana Miller ja Denise Andersson. Vein Marien kotiinsa.”   

“Perusongelma” vaivasi edelleen:

“En tiedä, miten saisin sen Daniellen pois mielestäni. Kai se unohtuu, kun koulu loppuu, vaikka en usko, että niin käy. Mulla ei ole ollut ainoatakaan onnellista hetkeä sen jälkeen, kun ihastuin siihen Danielleen viime keväänä (eikä paljon sitä ennenkään).

Minun pitäisi saada uudistettua ystäväpiiriäni. Olis hyvä, jos mulla olisi uskovaisia ystäviä.

Aloitteen pitäisi tapahtua minun puoleltani ja se on hankalaa, koska olen niin ujo, ja vielä mahdottomammaksi asian tekee se, että ne on melkein kaikki tyttöjä.”

Koulun loppukokeet jatkuivat. Ensimmäinen ainekirjoitukseni oli mennyt huonosti, koska olin tehnyt pahimman mahdollisen virheen eli kirjoittanut otsikon vierestä. Toinen ainekirjoitus oli vieläkin pahempi katastrofi. Epäonnistumisen tunnelmissa kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Ainekirjoitus on älykkyysmittari. Jos on huono aineessa, se merkitsee, että on tyhmä. Olen huono aineessa (kuin aineessa). Danielle sai A arvosanan viime aineesta. En ole pitänyt Daniellea kovin älykkäänä luultavasti siksi, että muiden älykkyyttä ei tahdo oman tyhmyytensä yli huomata.

Nyt tiedän, mikä se Danielle oikein on. Se on täydellisyys niin fyysisesti kuin henkisestikin. Se on aina erittäin siisti ja huoliteltu. Sillä on esimerkiksi joka päivä eri vaatteet. Se ei meikkaa eikä lemua deodoranteille. Se on siis siisti ja sanalla sanoen pyhyys. Niin henkisesti kuin muutenkin. Siis täydellisin tuntemani ihminen. Siitä ei voi löytää mitään negatiivisia piirteitä.

Minä taas olen joka asiassa täydellinen vastakohta. Olen inhottava epäsiisti sika. Myös luoteeni on läpeensä mätä. Olen sitä ihmistyyppiä, joka ei yksinkertaisesti ansaitsisi elää. Olen täydellinen inva. En hallitse edes omia käsiäni vaan kun esimerkiksi yritän panna lasin pöydälle, jäävät sormeni sen ympärille ja niin vetäisen sen lattialle. Lisäksi minulla on muitakin vikoja. En hallitse itseäni. Teen sellaista, mitä en halua, ja jätän sellaista tekemättä, mitä haluaisin tehdä. Lisäksi olen joka suhteessa pelkuri ja raukka. Kaikkein ironisinta on se, että minunlaiseni aivoton sika on rakastunut henkilöön nimeltä täydellisyys.

No se yksipuolinen rakkaussuhde päättyy nyt. Huomaa päivämäärä. Kuten aina muulloinkin, en nytkään pysty todennäköisesti pitämään päätöstäni vaan palvon ja rakastan Daniellea vielä kuolinpäivänänikin (joka saattaa olla varsin lähellä).”

Käsittelin päiväkirjassani myös sitä, että Daniellen ansiosta olen alkanut kiinnostua uskonnon asioista. Pidin sitä hyvänä asiana. Esitin toiveen, ”että Danielle unohtuu, kun koulu loppuu”.

Danielle ja kaikki mahdollinen, mikä häneen liittyi, oli jatkuvasti ajatuksissani. Olin kuullut jostakin, että Brunswickin seurakuntanuoria lähtee Jacksonvilleen katsomaan True Witnesses -nimisen hengellisen bändin konserttia. Pidin itsestään selvänä, että myös Danielle on mukana. Oli täysin pois suljettu ajatus, että minä olisin uskaltanut pyrkiä tuolle matkalle mukaan. Niinpä päätin kokeilla, onnistuisinko menemään konserttiin omin neuvoin ennen kuin Brunswickin nuoret menevät sinne. Olin nimittäin nähnyt jossakin tiedon, että konsertteja järjestetään useana iltana.

Ajoin kartanon vahalla Ford Falconilla Jacksonvilleen ja kävin kyseisessä tapahtumassa, joka järjestettiin eräällä koululla. Paluumatkalla otin erään tien varressa liftanneen tytön kyytiini Kingslandiin asti.

Seuraavana päivänä Brunswickin seurakuntanuoret lähtivät edellä mainittuun konserttiin. Luulin, että Daniellekin istuu linja-autossa ja kuvailin tunteitani päiväkirjassani:

“N. klo 17.35 lähti ”Brunswick Buss Lines” -yhtiön linja-auto seurakuntakeskuksen pihasta. Se näytti olevan täynnä nuorta porukkaa. Danielle Oxford oli siinä sekä monia muita mm. Patricia Lewis jne. Katselin haikeana ulkopuolelta. Ne menivät Jacksonvillessä klo 20.00 alkavaan True Witnesses -konserttiin. Samaan, jossa minä kävin eilen. .

Se, että katselin haikeana sen auton lähtöä, johtuu kai siitä, että vieläkin tunnen jotain sitä Daniellea kohti. Jotain epätoivoista.”

Haikeat ja synkkiä sävyjä saaneet mietiskelyni olivat turhia. Danielle ei ollut mukana konserttimatkalla.

Mietin keinoja, miten pääsisin luontevasti samaan porukkaan, jossa Danielle liikkui. Rohkeuteni ei riittänyt siihen, että olisin mennyt ja kysynyt, pääsenkö mukaan. Kiertelin kuitenkin “maisemissa” kun jotain sellaista tapahtui, jossa Danielle oli tai olisi voinut olla mukana:

“(South Coast pankin alakerrassa oli teetupailta. Olisin halunnut mennä sinne, mutta en uskaltanut.) Danielle ja Anna Beth Carson hiippailivat kahdestaan kylillä. Näin ne monta kertaa.”

Seuraavana päivänä tein elämäni pisimmän kävelylenkin. Kiertelin Little St. Simons Islandin luontopoluilla ja rannoilla. Fantasioin siitä, että Daniellen perheellä olisi kesämökki jossakin rannalla, ja kun kävelisin siitä ohi, mökillä yksin oleva Danielle kutsuisi minut luokseen kylään. Luontoretkellänikään en saanut häntä mielestäni.



Salainen nauhoitus epäonnistuu

Viimeisinä koulupäivinä otimme jo rennosti ja kävimme läheisessä baarissa – tai jotkut ainakin kävivät:

“Olin koulussa. Esittelin hiippareille keksimääni kolmeulotteista valokuvaa. Viimeisellä (matikan) tunnilla meidän luokka meni linja-autoaseman baariin kahville. Jouduin kääntymään ovelta takaisin, koska minulla ei ollut rahaa (Daniellellakaan ei ollut, mutta se sai vipattua).”

Se, oliko rahaa kahviin vai ei, tuntui juuri tuona päivänä epäoleelliselta, koska minulla oli “tärkeämpiä” asioita mielessäni. Nyt oli aika toteuttaa pitkään suunnittelemani salainen nauhoitus koululla järjestettävästä seurakuntanuorten rukouspiiristä, jossa tiesin Daniellenkin käyvän. Koulua oli jäljellä enää muutama päivä, joten suunnitelma oli toteutettava nyt tai ei koskaan.

Ensimmäinen vaihe salaisen suunnitelman toteuttamisessa oli se, kun kasasin järjestelmän eli tarvittavat sähköjohdot ja katkaisimet.

Seuraava vaihe oli se, kun ajoin aamulla aikaisin autolla koululle ja hiivin sisälle huoneeseen, jossa nuoret pitivät rukouspiiriään. Piilotin nauhurin pöydän alle ja säädin sen “REC” -asentoon eli aloittamaan nauhoituksen heti, kun virta kytketään. Kaksiosaisen stereomikrofonin piilotin myös johonkin sopivaan paikkaan. Vedin nauhuriin kytketyn johdon ikkunan raosta ulos ja piilotin sen toisen pään hankeen.

Illalla, kun oli jo pimeää, hiippailin koululle ja liitin katkaisimella varustetun sähköjohdon siihen johtoon, joka tuli ulos koulun ikkunasta. Piilotin katkaisimen koulun nurkalle lumikasaan.

Kun Danielle ja muut oppilaat menivät seuraavana päivänä välitunnilla rukouspiiriinsä, siirryin huomaamatta koulun nurkalle, työnsin käteni hankeen ja napsautin virran päälle piilossa olevasta katkaisimesta. Nauhoituksen oli määrä alkaa samalla hetkellä. Kun välitunti loppui, ja oppilaat poistuivat rukouspiiristään, napsautin virran pois, ettei nauhuri nauhoittaisi turhaan koko kasettia täyteen hiljaisuutta.

Suunnitelma oli hieno, mutta se epäonnistui kuten niin monet muutkin suunnitelmani. Olin unohtanut yhden tärkeän asian eli nauhurin virtanapin kytkemisen “päälle”. Ei riittänyt pelkästään se, että REC-nappi oli painettuna alas.

Olisikin ollut ihme, jos en olisi jotain tärkeätä unohtanut.

Yritys nauhoittaa Daniellen ja hänen kavereittensa puheita oli jäänyt niin viime hetkeen, että uusintamahdollisuutta ei ollut. Koulu oli loppumassa. Jo samana iltana järjestettiin ”Last Day of School Party” eli koulun lopettajaisjuhlat. Loppukokeet tosin jatkuivat vielä näiden juhlien jälkeenkin.

Juhlissa tapahtui jotakin outoa. Ajauduin keskustelemaan erään tytön kanssa. Hän oli Daniellen ystävä ja kuului myös seurakuntanuoriin. Oli äärimmäisen hämmentävää ja erikoista, että joku omaan ikäluokkaani kuuluva tyttö ylipäätään puhui minulle. Tilanne oli epätavallinen ja ainutlaatuisuudessaan lähes hypnoottinen, joten se sai minut “avautumaan” tälle tytölle aivan käsittämättömällä tavalla. Päätin, että näytän hänelle nauhoituslaitteet, jotka olivat yhä paikallaan. Tyttö oli itsekin ollut rukouspiirissä, jota olin yrittänyt salakuunnella, joten hän olisi voinut suuttua ja loukkaantuakin teostani. Hän suhtautui kuitenkin ymmärtäväisesti - mikäli hän edes täysin ymmärsi, mitä olin ollut tekemässä. Päiväkirjassani selostin asiaa lyhyesti näin:

“Juttelin erään tytön kanssa ja näytin sille ne äänityslaitteet.”

Poistin laitteet seuraavana päivänä sopivan tilaisuuden tullen mahdollisimman huomaamattomasti. Tänä samana päivänä vietettiin koululla lopettajaisjuhlien päiväosuutta. Nappailin luonnollisesti valokuvia, ja tällä kerralla Danielle oli taas sallittua riistaa kameralleni - jos tällainen tökerö ilmaus sallitaan. Illan juhlassa en ollut viitsinyt hänestä monta kuvaa ottaa.

Keskustelu iltajuhlassa tuntemattoman tytön kanssa oli jotenkin hämmentänyt minua. Olinhan ollut täysin erossa kaikista kontakteista oman ikäisiini tyttöihin. Aloin tuntea mielenkiintoa tätä uuta söpöä neitoa kohtaan. Huomasin ottavani hänestä mielelläni kuvia myös päivätapahtuman aikana ja olin huomaavinani, että hän hymyili minulle. Hän ei ollut välttämättä “minun tyyppiäni” mutta varsin viehkeän ja eksoottisen oloinen kasvoiltaan joka tapauksessa.

Seuraavana päivänä sain vahvistuksen sille, että eräs epämiellyttävä tosiasia oli ennallaan, kuten päiväkirjanikin kertoo. Danielle ajeli harmaalla Ford Mustangilla poikakaverinsa kanssa. Poikakaveri oli Daniellea vanhempi ja asui Atlantassa tai jossakin muualla, joten hän tapasi Daniellea vain silloin tällöin.

“Illalla olin ”Gabby” Richardsonin luona. Ajelimme autoilla (silloin näin Daniellen sen hiipparin kanssa) sekä tutkiskelimme joitakin kohtia Raamatusta.”

Daniellen näkeminen taas kerran poikakaverinsa seurassa oli tietysti murskaavaa niin kuin aikaisemmillakin kerroilla. Mietin vakavasti, olisiko olemassa muita vaihtoehtoja:

“(Ensimmäisen kerran lähes vuoteen minusta tuntuu, että voisin alkaa hiljalleen tykätä eräästä toisesta tytöstä kuin Daniellesta. Ei mulla kyllä senkään suhteen ole mitään mahdollisuuksia, mutta aion kuitenkin ottaa selville hiippaileeko se jo mahdollisesti jonkun kanssa ennen kuin päätän, valitsenko sen uudeksi ihanteekseni. Kun nyt pääsin eroon Daniellesta, olisi viisainta olla takertumatta enää kehenkään, mutta ainahan pitää olla joku murheen aihe.)”

Daniellesta ei ollut aivan niin helppo “päästä eroon” kuin uskottelin. Päätin kuitenkin ottaa selvää, kuka oli se uusi tyttö, jonka kanssa olin iltajuhlassa jutellut, ja joka oli seuraavana päivänä hymyillyt minulle ystävällisesti:

“(Sen tytön nimi on Sofia Green. Sain sen selville Heleniltä, jonka välityksellä annoin sille Sofialle erään eilen tekemäni valokuvan).”

Valokuva esitti Sofieta itseään. Hän on kuvassa söpön näköinen.

Helmikuun 26. päivänä tapasin yllättäen Daniellen ja puhuinkin hänen kanssaan muutaman sanan. En ollut niin rohkea ja aloitteellinen, että olisin ensiksi alkanut puhua Daniellelle. Hän sai sanoa ensimmäiset sanat lyhyessä keskustelussamme:

“Kävin keskustassa kävelemässä. (Näin Daniellen ja juttelin sen kanssa mm. tenttiajoista ja valokuvista).”

Se, että ylipäätänsä edes juttelin epävirallisesti koulun ulkopuolella Daniellen kanssa - vaikka vain lyhyestikin - oli tietysti minulle merkittävä asia. Sain uutta energiaa lukemiseen ja syyn kirjoittaa tapaamisestamme päiväkirjaani.

Jotenkin pystyin sulkemaan ajatuksissani taka-alalle sen tosiasian, että Daniellella oli poikakaveri. Koska merkkejä seurustelua ei näkynyt päivittäin, oli helppo uskotella, ettei sitä ole olemassakaan, ja että se on vain pahaa unta. Suhtauduin Danielleen kuin viattomaan enkeliin, jolla ei voi olla mitään “sellaista” elämää - edes poikakaverinsa kanssa.

Danielle liikuskeli ulkona samoihin aikoihin kuin minä, koska seuraavanakin päivänä näin hänet:

“Illalla ajoin hiukan autolla. Näin Daniellen ja Anna Beth Carsonin kävelemässä tuolla tiellä.”

Seuraavana päivänä en nähnyt Daniellea. Sen sijaan ajelin autolla ja seurailin salaa Daniellen kaveria Patriciaa, joka meni seurakuntakeskukseen. Olin kiinnostunut Daniellesta ja halusin tietää kaiken mahdollisen hänestä. Niinpä myös Daniellen läheinen ystäväpiiri oli mielenkiintoni kohteena. Heitä tarkkailemalla saattaisi paljastua mielenkiintoista uutta tietoa myös Daniellesta. Tiedon kerääminen on tunnetusti kuin palapelin kasaamista. Merkityksettömältäkin tuntuva pala lisättynä sopivaan paikkaan voi auttaa näkemään “kokonaiskuvan” paremmin.   

Patricia Lewis

Seuraavana päivänä tapasin taas Daniellen keskustassa. Tällaiset satunnaiset tapaamiset olivat siinä mielessä poikkeuksellisia, että niitä ei ollut tapahtunut aikaisemmin, vaikka olimme asuneet samalla paikkakunnalla lähes koko ikämme. Nyt tuntui, että Danielle kävelee vastaan lähes joka päivä ja kaiken lisäksi alkaa jutella kanssa, mitä ei olisi voinut aikaisemmin edes kuvitella. Jokin voima veti meitä yhteen, mutta ei siinä tarkoituksessa, mistä minä haaveilin. Jokainen lyhytkin keskustelutuokio teki meidät tutummiksi toisillemme. Maaliskuun ensimmäisenä päivänä vaihdoimme vain muutaman sanan ja nekin “asiasta”:

”(Näin Daniellen ja kysyin siltä, että alkaako se tentti huomenna yhdeltätoista ja se vastasi myöntävästi.) (Kuljetin Michael Palmeria vähän matkaa autolla.)”

Michael Palmer kuului hänkin seurakuntanuoriin ja oli Daniellen läheinen ystävä. Lähestyin tällä tavalla Daniellea vähitellen hänen tuttaviensa kautta.

Seuraavaksi tapasin Daniellen ystäväpiiriin kuuluvat sisarukset Helen ja Charlotte Wilcoxin. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja esitin Helenille kysymyksiä:

“Illalla näytin Helenille muutamia kuvia ja toin sen ja Charlotten autolla Johnsonin kartanon luokse. (Kysyin siitä Sofia Greenistä. Se asuu kuulemma jossakin kauempana ja on majoittunut kaupunkiin koulun ajaksi. Siinä meni mahikset joita ei kyllä ollutkaan. Parasta unohtaa se ja Danielle myös. Tunnen muuten olevani täysi nolla Danielleen verrattuna niin kuin olenkin.)”

Kevät eteni, ja lukemisten ohella kävin välillä kävelemässä Jekyll Islandin rannoilla. Raikkaassa ilmassa hiihtäessä mieleen tuli monenlaisia asioita:

“Muistelen kaiholla Danielle Oxfordia. Aika, jonka sitä rakastin (rakastan sitä ehkä vieläkin) oli melko ikävää. Nyt on aika unohtaa.”

Toistin päiväkirjassani jo aikaisemmin esittämäni ajatuksen, että Danielleen rakastuminen syvensi suhdettani uskontoon.

“Nyt on aika unohtaa” oli tietenkin toiveajattelua. Jo seuraavana yönä näin unta Daniellesta:

”Näin yöllä unta siitä Daniellesta. Se uni ei sinänsä ollut ollenkaan hassumpi, mutta tuollaiset unet saavat minut menettämään mielenrauhani, kun sitten aamulla huomaan sen olleenkin vain ja ainoastaan unta.

Juuri samantyyppinen uni aiheutti rakastumiseni Danielleen hieman alle vuosi sitten. Silloin tapahtumat sijoittuivat maantiedon luokkaan -> istuin parvekkeella eli ikkunalaudalla, jota nykyään ei enää ole luokan ns. eteisessä. Olimme kahden Daniellen kanssa. Danielle käveli luokasta suoraan luokseni ja tuijotti minua silmiin muutaman sentin päästä. Sitten tapahtui se pakollinen suutelukohtaus ja siihen se uni päättyikin. Seuraavana aamuna huomasin rakastavani Daniellea, joka vielä edellisenä päivänä oli ollut vain yksi muiden joukossa eikä näin ollen ollut merkinnyt minulle yhtään mitään. Tämä oli esimerkki unessa rakastumisesta.

Viimeöisen unen sisältö oli melko samanlainen. Tapahtumat sijoittuivat vaan Jacksonvilleen erääseen korkeahkoon taloon, luultavasti johonkin kouluun tai muuhun sellaiseen laitostyyppiseen rakennukseen.”

Jostakin syystä en ollut kirjoittanut vuosi aikaisemmin näkemästäni unesta päiväkirjaani silloin, kun asia oli ollut ajankohtainen. Kenties olin nähnyt unen vasta sen jälkeen, kun kiinnostukseni Daniellea kohtaan oli herännyt hänen vilkaistessaan minua tunnilla. Vilkaisu ja uni yhdessä olivat saaneet aikaan rakastumisen.

Seuraavana yönä näin taas unta:

“Näin jälleen unta Daniellesta -> tapahtumat sijoittuivat koululle. Siellä oli muka oopperaesitys illalla + Elliot Patersonin ottamia valokuvia ym. Daniellella oli peruukki päässä. Uni oli sekava.”

Rakastumiseni Danielleen oli siinä mielessä "viatonta", ettei siihen edellä mainittujen unien lisäksi kuulunut kuvitelmia Daniellen suutelemisesta - mistään sen enemmästä puhumattakaan. Kuten päiväkirjassanikin kerron, palvoin Daniellea kuin jotain pyhää olentoa, eikä tällaiseen palvontaan kuulunut fyysisiä ajatuksia.



Koulu loppuu – yhteydenpito jatkuu

Unessa voi tapahtua kaikenlaista. Valvemaailmassa pelkkä muutaman sanan vaihtaminen tytön kanssa oli niin harvinaisia, että jokainen tapaus oli maininnan arvoinen:

“Puhuin tytön kanssa puhelimessa. Se tyttö oli Sharon Bennnet.”

Puhelu liittyi kouluasioihin. Sharon oli siinä mielessä tavallista helpompi lähestyttävä, että olin jo vaihtanut koulussa muutaman sanan hänen kanssaan ja tunsin hänen veljensä, joka oli käynyt meillä kylässä, ja jonka kanssa olin puhunut puhelimessa. Sharon oli lisäksi sen tyyppinen ujo ja hiljainen tyttö, jollaisille uskalsin puhua, jos yleensä tytöille uskalsin puhua. Eikä useimpien tyttöjen puhelinnumeroita edes ollut tiedossani. En tiennyt millä nimellä ne löytyisivät puhelinluettelosta.

Loppukokeet jatkuivat, ja sain tilaisuuksia Daniellen näkemiseen ja muutaman sanan vaihtamiseen hänen kanssaan. Perjantaina 8. maaliskuuta espanjan tentin jälkeen kirjoitin taas päiväkirjaani jo tutuksi tulleen maininnan:

“Puhuin muutaman sanan Daniellen kanssa.”

Lukeminen kevään viimeisiin kokeisiin jatkui - samoin jatkuivat unet:

“Näin taas yöllä unta, jossa esiintyi Danielle. Mikähän siinä on, kun se jatkuvasti esiintyy unissani. Ylihuomenna on muuten kulunut vuosi siitä, kun rakastuin siihen. Tänään on kulunut neljä vuotta siitä kun Madelinen ja minun välit menivät poikki eräästä määrätystä syystä.”

Pari päivää - tai yötä - myöhemmin Danielle oli taas unessani:

“Tämähän alkaa käydä aivan sietämättömäksi. -> Näin taas yöllä unta Daniellesta sekä minusta. Nyt on kulunut tasan vuosi minun ensi-ihastumisestani Danielleen.”

Olivatkohan unet oikeasti sietämättömiä? Tietysti silloin, jos yritin kaikin keinoin saada Daniellen pois mielestäni.

Uskonto oli Daniellen vahva aine.

“Heräsin. Luin. Menin koululle. Meillä oli uskonnon koe. Daniellella on A+ uskonnosta.”

Nyt kun koulua ei enää ollut, enkä nähnyt Daniellea päivittäin, raportoin päiväkirjaani kaikki tilanteet, joissa hänet vielä näin. Maaliskuun 17. päivänä kirjoitin päiväkirjaani mm. että ajelin Pontiacilla ja kävin pajalla, jossa Gabriel Richardson laitteli autoaan. Sen lisäksi:

“Näin Daniellen keskustassa. Se kävi hakemassa papin asunnosta joitakin kirjoja.”

Pari päivää myöhemmin “raportoin” taas Daniellesta - tai oikeastaan hänen vaatteistaan:

“Illalla kävin kirjastossa sekä olin klo 20-21 seurakuntakeskuksessa valokuvia kuivaamassa. Vaatteista päätellen Danielle oli siellä.”

En tietenkään unohtanut Daniellen syntymäpäivää. Sattumalta juuri tuolloin järjestettiin koulussa ranskan koe, joten sain tilaisuuden tavata Daniellen:

“Daniellen syntymäpäivä. Se täyttää yhdeksäntoista. Danielle kiitti niistä valokuvista, jotka lähetin sille. Näin sen Sofian.”

Eräänä iltana ajelin muutaman kaverini kanssa Hinesvilleen tapaamaan eräitä lapsuudenaikaisia ystäviäni, joita en ollut nähnyt yhdeksään vuoteen. Sain nähdä valokuva-albumin, jossa oli mm. kuva eräästä entisestä lapsuudenkaveristani, joka oli muuttanut muualle jo kauan sitten. Selostin asiaa päiväkirjassani:

“Ne näytti meille valokuvia. Mm. sellaisen, missä oli Alice Burton, ja huomasin sen olevan Danielle Oxfordin näköinen. Minun on nähtävä se Alice.”

Alice Burton oli lapsuuden aikainen tuttavani, joka oli muuttanut äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa pois Brunswickistä jo lähes 15 vuotta aikaisemmin. Alicen nykyinen olinpaikka selvisi, kun tutkin kartanon vanhoja henkilökuntamappeja. Alicen isä oli kuollut auto-onnettomuudessa ollessaan Johnsonin kartanon palveluksessa, joten hänen “tapauksestaan” löytyi vakuutuspapereita, joissa mainittiin perhe ja sen nykyinen osoite.

Olin löytänyt vanhasta valokuvasta lähes täydellisen Daniellen kloonin. Ikäeroakaan ei ollut kuin puolitoista kuukautta. Alicella oli kuvassa samanlainen pitkä tukka kuin Daniellella vanhoissa kuvissa, ja hän oli mielestäni muutenkin saman näköinen. Ei ollut ihme, että olin innoissani. Päätin kirjoittaa Alicelle ja pyytää häneltä uudempia valokuvia. En tiedä, ajattelinko, että jos en saa alkuperäistä, yritän tavoitella kaksoisolentoa.

Alice Burton vastasi kirjeeseeni ja lupasi lähettää itseään esittävän valokuvan, kunhan sopiva löytyy. Tämän pidemmälle asia ei koskaan edennyt.

Olin kierrellyt erästä “asiaa” kuin kissa kuumaa puuroa suurimman osan kevättä, ja harrastanut vakoilua ja soluttautumista ja kaikkea mitä “asia” vaati. Jos vaihdetaan agenttikielestä tavalliseen kieleen, niin olin tarkkaillut Daniellea ja hänen lähipiiriään ja solminut keskustelukontakteja Daniellen ystäviin. “Asia” oli niin salainen, että en kirjoittanut siitä päiväkirjaan edes salakielellä. Viittasin siihen vain epämääräisesti toiveena numero viisi:

“Mielialani on huono kunnes toiveeni numero 5 toteutuu.

Illalla näin Helenin ja juttelin sen kanssa. Mielialani parani huomattavasti, koska se toive on lähempänä toteutumistaan kuin koskaan aikaisemmin.”

Ennen kuin jatkan pidemmälle, kerron mikä “toive numero 5" tai “asia” oli.

Toive oli se, että halusin päästä mukaan seurakuntanuorten toimintaan. Lopulta rohkenin kysyä Heleniltä, miten se käytännössä voisi olla mahdollista. Ja Helen sanoi, että tule vain mukaan. Tämä oli tilanne, kun kirjoitin päiväkirjaani, että toive on lähempänä toteutumista kuin koskaan aikaisemmin.



Pakkomielteenä Danielle?

Koulu oli loppunut, joten en näkisi Daniellea enää kuin korkeintaan sattumalta ja silloinkin vain vilaukselta. Seurakuntanuorten joukossa saisin olla edelleen Daniellen seurassa.

Halu pitää yhteyttä Danielleen ei ollut ainoa syy, miksi toivoin pääseväni mukaan toimintaan. Halusin mukaan aivan aidosti uskonnollisista syistä, jos asian mahdollisimman kömpelösti ilmaisee. Jos sanoisin, että se oli ainoa syy, eikä Daniellella ollut asian kanssa mitään tekemistä, uskoisiko kukaan. En taitaisi uskoa itsekään. Olin edelleenkin korviani myöten rakastunut Danielleen, ja sillä oli vaikutusta kaikkeen mitä tein.

Lopullisen askeleen ottaminen vaati tietysti vielä rohkeuden keräämistä, mutta sitä löytyi kuitenkin ratkaisevalla hetkellä. Jo se oli vaatinut rohkeutta, että olin ottanut asian puheeksi Helenin kanssa.

Kevään loppukokeet jatkuivat. Samoin Daniellen tarkkaileminen aina, kun siihen oli tilaisuus. Huomioin toki muutkin tytöt, mm. Sofian.

“Meillä oli yleisaineiden koe. (Olin luokassa - niin Daniellekin.)

Se tyttö hymyili mulle koulussa ennen sitä koetta.”

Tarkoitin tytöllä Sofiaa.

Kirjoitin päiväkirjaani kevään kokeista sitä mukaa, kun niitä oli. Mainitsin joka kerran, missä paikassa olin kokeen suorittanut ja missä Danielle oli sen suorittanut.

Enkä ollut vielä unohtanut väliaikaista pikkuihastustani Sofiaa, kuten päiväkirjamerkintäni huhtikuun toiselta päivältäkin osoittaa:

“Se Sofia aina hymyilee mulle, kun näkee minut. Niin tänäänkin.”

Sofia Green

Lopulta kaikki kokeet olivat ohi, ja jäi aikaa keskittyä muihin asioihin.

Eräs asia, jota olin kierrellyt kuin kissa kuumaa puuroa koko talven ja kevään toteutui vihdoin huhtikuun neljäntenä päivänä. Sain kerättyä rohkeutta mennäkseni seurakuntatalolle nuorten tapahtumaan:

“Illalla olin seurakuntatalolla. Juttelin mm. Daniellen kanssa. Eipä paljon muuta. Se on se toive, josta mainitaan tässä päiväkirjassa viikko sitten salakielitekstissä.”

Torstaina huhtikuun 11. päivänä ajelin autolla Hinesvilleen vanhoja kavereitani tapaamaan ja alkumatkalla huomaamattomasti seurailin entistä luokkatoveriani Patricia Lewistä, joka ajeli edelläni. Hän ei tunnistanut autoani, joten hän ei tiennyt, että häntä seurataan. Patricia oli Danielle Oxfordin hyvä ystävä ja aktiivinen seurakuntanuori, kuten olen jo kertonut.

Patricia Lewisin seuraileminen ei ollut ajeluni varsinainen anti ja tavoite vaan lähinnä sattumaa.

Rakastumiseni Danielleen jäyti mielessäni, vaikka puuhailinkin kaikenlaista muuta. Pienikin kimmoke sai asian tulemaan mieleeni - kuten se, että näin Daniellen. Vaikka tavallaan halusin nähdä ja tavata hänet, jokainen tapaaminen oli muistutus siitä, että hän seurustelee toisen pojan kanssa, eikä minulla muutenkaan ole mitään mahdollisuuksia solmia suhdetta häneen. Huhtikuun 18. päivänä kirjoitin päiväkirjaani käyneeni seurakuntakeskuksessa jossakin tilaisuudessa. Salakielellä lisäsin, että “en haluaisi nähdä Daniellea”.

Halusin ja en halunnut. Kas siinä ongelma.

Ja vaikka olisinkin yrittänyt olla näkemättä Daniellea, unistani en voinut häntä poistaa, minkä osoittaa mm. se, että sunnuntaina 21. huhtikuuta kerroin päiväkirjassani, että “näin yöllä unta mm. Daniellesta”.

Näihin aikoihin Brunswickissä alkoi toimia salainen merirosvoradio, jonka toimintaan minäkin ajauduin mukaan – tosin vain kasettien lainaajana. Radio sai paljon kuuntelijoita, koska sattumalta juuri samaan aikaan virallinen radiotoiminta oli lakon takia pysähdyksissä.

Suhtautumiseni uuteen epäviralliseen paikallisradioon oli kaksijakoinen. Toinen puoli minusta oli hirveän innostunut asiasta, mutta toinen puoli alkoi yhä enemmän epäillä siihen osallistumisen järkevyyttä. Julkinen sanakin käsitteli radiota lähinnä vain laittomuuskysymyksenä, eikä nähnyt sen olemassaolon millään tavalla edistävän sananvapautta. Muutaman päivän asiaa pohdittuani päätin vetäytyä ”Vapaan Radion” toiminnasta ja pyysin kasettini pois asemalta. Kaverini Eric Peterson jatkoi hieman pitempään, mutta hänenkin "työsuhteensa" päättyi kuitenkin varsin pian.

Sisäisten ristiriitojeni taustalla oli se, että olin alkanut käydä seurakunnan tilaisuuksissa, joissa tapasin myös Daniellen. Jääminen samaan aikaan kiinni laittomasta radiotoiminnasta olisi ollut katastrofi. En olisi voinut tai kehdannut enää osallistua seurakunnan tilaisuuksiin. Olivathan piirikunnan ylimmän lainvalvojan eli sheriffin poika Harley tytär Patricia myös mukana seurakuntanuorten toiminnassa ja tapahtumissa.

Huhtikuun lopulla tapahtui jotakin, jota en voinut olla mainitsematta päiväkirjassani:

“Danielle soitti minulle neljä kertaa ja minä sille kahdesti. Lisäksi eräs toinen tyttö soitti minulle.”

“(Danielle oli siten ensimmäinen tyttö, joka soitti tai yritti soittaa minulle. Nauhoitin sen viimeisen puhelun, jonka Danielle viiden aikaan soitti minulle).”

Mihin nämä yllättävät puhelut liittyivät? Ne liittyivät matkaan, jota suunniteltiin tehtäväksi Savannahiin nuorten hengellisen musiikin festivaaleille. Olin ilmoittanut, että voisin lähteä sinne meidän autollamme, ja että mukaan pääsee. Toivoin tietenkin, että Danielle olisi matkustajana autossani, mutta tämä toive ei toteutunut.

Toukokuun kymmenentenä päivänä olisin saanut harvinaislaatuisen tilaisuuden käydä Daniellen kotona. Puoli vuotta aikaisemmin en olisi voinut edes kuvitella tällaisesta. Valitettavasti samaan aikaan järjestettiin navigaatiokurssin loppukoe, joten jouduin kieltäytymään kutsusta:

“Danielle soitti ja pyysi tulemaan niille soluun illalla. En valitettavasti voinut mennä. Olin illalla laivuritutkinnossa. “

Perjantaina toukokuun 7. päivänä joukko brunswickilaisia asiasta kiinnostuneita nuoria henkiöitä lähti ajamaan kahdella autolla Savannahiin hengellisen nuorisomusiikin festivaaleille. Toinen auto oli meidän Pontiacimme ja toinen Sheriffin perheen Chevrolet Impala, jota ajoi Harley Lewis. Pettymyksekseni Danielle ei ollut meidän autossamme vaan Lewisin autossa, jossa matkustivat Harley, Patricia, Danielle, Helen ja Anna-Beth. Minä olin saanut matkustajikseni ihmisiä, joista osan hädin tuskin tunsin.

Autojen matkustaja jakaantuivat selvästi A-sarjaan ja B-sarjaan. Edelliseen kuuluivat Brunswickin keskustassa asuvat seurakuntanuorten avainhenkilöt. Jälkimmäiseen ryhmään kuului ylijäämähenkilöitä kuten minä sekä kaukaisesta asuinpaikastaan tai muusta syystä johtuen vähemmän osallistuvia ihmisiä, joista yksi ei kuulunut edes seurakuntaamme.

Tunteeni Daniellea kohtaan olivat ennallaan, mikä ilmeni siten, että nappailin kamerallani hänestä kuvia matkan aikana, kun pysähdyimme. En malttanut olla suuntaamatta kameraani häneen, vaikka se ehkä herätti jo huomiota. Yritin sentään kuvata niin, että muitakin näkyisi. Danielle oli kuitenkin pääkohde.



Polvistun Daniellen kanssa kirkon alttarille

Kaupunkiin majoituttuamme kävimme ajelemassa autollamme, ja tällöin Danielle oli ensimmäisen kerran kyydissäni:

“Minun piti viedä Helen, Danielle, Lily, Poppy ja Marianne sinne koululle, mutta eksyimme ja ajelimme ympäri kaupunkia Danielle eka kerran minun kyydissäni.”

Ainekset romanttiselle ilta-ajelulle olivat olemassa. Autossa vain sattui olemaan neljä ihmistä liikaa.

Seuraavana päivänä sain pienen korvikkeen menetetystä kahdenkeskisestä ajelusta. Sain polvistua kirkon alttarille Daniellen viereen. Ei sentään vihittäväksi vaan ehtoolliselle, joten pelkkää itseni kiusaamistahan tämäkin tavallaan oli:

“Illalla Passion City -kirkossa ehtoollisella. Danielle oli yhtä aikaa minun kanssa minun vieressäni vasemmalla puolellani. Huomasin uudelleen rakastavani Daniellea.”

Illalla ajelin uudestaan autollamme, ja nyt kyydissä olivat Danielle ja Poppy. Harmillisesti kumpikin istui takapenkillä, joten koin olevani kuin autonkuljettaja kuljettamassa kahta matkustajaa. Danielle ihaili maisemia auringon laskiessa ajaessamme erästä siltaa pitkin. Savannahin tuntemukseni oli niin huono, että en pysty edes jälkeen päin sanomaan, mikä silta se oli.

Cruisailu hämärtyvässä illassa ympäri kaupunkia pelkästään Danielle istumassa vieressäni jäi toteutumattomaksi haaveeksi, jota vielä jälkeenkin päin monesti haikeana mietin. Seuraava ja samalla viimeinen tilaisuus tällaiseen ajeluun oli vuoden lopulla, mutta silloinkaan se ei toteutunut.

Savannahin matkan aikana tunteeni Daniellea kohtaan “aktivoituivat” uudestaan, mikäli ne nyt missään horrostilassa olivat välilläkään olleet. Matkan jälkeen kirjoitin päiväkirjaani:

“Voi Danielle, miksi yhä rakastan sinua.” 

 

Danielle Savannahissa

Minun oli määrä astua armeijan palvelukseen kesäkuun 14. päivänä. Sitä edeltävissä viikoissa oli jonkinlaista lopun aikojen tunnelmaa. Olin hyvin aktiivinen ja puuhailin kaikenlaista, kun vielä ehti. Jaoin jopa muutamana aamuna harrastusmielessä sanomalehden erään kaverini avuksi, jolla oli muuta menoa. Olin ensiksi parilla lehdenjakoreissulla kaverini kanssa harjoittelemassa ennen kuin uskalsin ottaa homman itsenäisesti vastaan. Kokemus oli mielenkiintoinen.

Olin edelleen rakastunut Danielleen, mutta en voinut tehdä “asiassa” mitään. Olin myös aika vahvasti mukana hengellisessä elämässä ja ajatuksissa. Osallistuin erilaisiin tapahtumiin, joihin jollakin tavalla liittyi seurakunta, tai jossa oli mukana seurakuntanuoria.

Samana lauantaina, jolloin jaoin aamulla lehden viimeisen kerran, lähdimme illalla kahdella autolla Waycrossiin, jossa oli hengellinen tapahtuma erään bisnesmiljonäärin omistamassa vapaa-ajan keskuksessa. Tilaisuudessa esitettiin Cliff Richardin elokuva. Myös Danielle oli matkalla mukana, samoin Patricia Lewis sekä eräitä muita seurakuntanuoria.

Päiväkirjassani ei asiaa mainita, mutta muistelen, että toinen auto oli Lewisin perheen Chevrolet, ja sitä ajoi Harley Lewis. Tulomatkalla ajelimme lähes kilpaa. Meidän automme, Johnsonin kartanon vanha Ford Falcon, syöksyi alas jyrkkien mäkien huipuilta lähes ilmassa lentäen seuratessamme edellämme ajanutta Chevrolet Impalaa.

Pari päivää ennen armeijaan lähtöäni järjestettiin Michael Palmerin luona Hotelli Brunswickin tiloissa pieni tapahtuma, johon osallistui seurakuntanuoria. Mukana olivat illan isännän lisäksi Danielle, Patricia, Harley sekä muutama muu henkilö. Myös Michael oli lähdössä armeijaan, joten keskustelin hänen kanssaan asiasta kahdestaan muiden jo lähdettyä.

Olen kertonut armeijakokemuksistani toisessa yhteydessä, joten en kerro niitä tässä tarinassa kuin siltä osin kuin ne liittyvät yhteydenpitooni Danielleen ja muihin tyttöihin. Viimeisenä siviili-iltanani ajelin seurakunnan toiminnassa mukana olevien ystävieni kanssa Henrietta-laivalla. Pysähdyimme hetkeksi Ocean Forest leirikeskuksen rannassa tapaamassa siellä olevia ystäviämme.

Astuin palvelukseen kesäkuun 14. päivänä.



Armeijassa ja välillä lomallakin

Suoritin sotilaspalvelukseni ensimmäisen osan Charlotten lähellä olevassa kansalliskaartin tukikohdassa. Pääsin ensimmäiselle lomalleni kolmen viikon päästä saapumisestani. Kotimatkalla satuin vakavan liikenneonnettomuuden tapahtumapaikalle, ja näky loukkaantuneista ihmisistä ja verisistä ruumiista kummitteli mielessäni pitkään. Bussi ja rekka olivat törmänneet toisiinsa ja yli kymmenen ihmistä oli kuollut. Loukkaantuneita oli paljon.

Toisena lomapäivänäni tapasin Daniellen sekä eräitä muita nuoria seurakuntakeskuksessa. Sovimme, että teemme seuraavana päivänä risteilyn Johnsonin suvun omistamalla ”Henrietta” -huvipurrella.

Risteilylle lähdettiin Brunswickin Mary Ross Waterfront Parkin laiturista. Laivassa oli paljon väkeä. Reittimme kulki St Simon’s Islandin ja Jekyll Islandin vesillä. Matka kesti muutaman tunnin.

Nappailin matkan aikana kuvia Rolleiflex kameralla. Tunteeni Daniellea kohtaan eivät olleet laimenneet, joten yritin luonnollisesti ottaa hänestä ainakin muutaman mahdollisimman hyvän kuvan. Ehkä siinä onnistuinkin.

Kun risteily oli ohi, matkustajat jäivät samaan paikkaan, mistä olivat nousseet laivan kyytiin. Tämän jälkeen vein laivan kotisatamaan Johnsonin suvun omistamaan rantaan. Vielä samana iltana lähdin ajelemaan takaisin armeijan tukikohtaan, koska lomani ei ollut pitkä.

Elokuun alussa sain järjestettyä itselleni pidemmän loman, joka kesti lähes viikon. Tapasin loman aikana myös Daniellen ja kävin jopa hänen kotonaan – en tosin yksin vaan Michael Palmerin kanssa. Käynti Daniellen luona oli hänen ehdotuksensa. Itse en luonnollisestikaan olisi voinut edes kuvitella ehdottavani mitään tällaisia kyläkäyntejä.

Olin luonnollisesti edelleenkin rakastunut Danielleen, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten hän asui.

Illalla kävin Ocean Forest leirikeskuksessa, jossa myös Danielle oli. Nappailin värikuvia Rolleiflex -kameralla, mutta jostakin syystä ne alivalottuivat. Olin kenties säätänyt kameran filminherkkyyden väärin. Päiväkirjaani kirjoitin tapahtumaan osallistujista: “Siellä oli vaikka ketä (1 rulla epäonnistuneita värikuvia) katso niistä.”

Pari päivää myöhemmin olin Daniellen kanssa kirjastossa. Päiväkirjani ei kerro, miten ja miksi olimme sinne samaan aikaan päätyneet.

Danielle ehdotti muutamia kirjoja, joita minun kannattaisi lainata. Noudatin ehdotusta ja lainasin kirjat: “Atheism in our time”, “Today's martyr church: Tortured for Christ”, “The revolution of the spirit” sekä ”Run baby run”.

Olin edelleenkin niin rakastunut Danielleen että, olisin lainannut ja lukenut mitä tahansa, mitä hän olisi ehdottanut.

Lähes viikon kestäneellä lomallani tein tietysti paljon muutakin kuin tapasin Daniellen kirjastossa. Ajelin kavereitteni kanssa Henrietta-laivalla kovassa myrskyssä. Veimme muutamia tyttöjä eräälle autiolle saarelle, jossa he aikoivat viettää jonkin aikaa pienessä mökissä.

Pari päivää myöhemmin kävin katsomassa noita tyttöjä veneellä kaverini Eric Petersonin kanssa. Tytöt kyhjöttelivät kylmissään pienessä mökissä myrskyn riehuessa ympärillä. He eivät saaneet rakennuksen tulisijaa vetämään. Emme voineet tehdä paljoa heidän hyväkseen.

Tapasin Daniellea satunnaisesti joissakin seurakunnan tilaisuuksissa. Hän oli aina esiintymisissään itsevarma ja rohkea. Hän ei arastellut olla julkisesti äänessä, ja miksi olisikaan, koska kaikki, mitä hän teki, oli täydellisistä. Tältä minusta ainakin tuntui. Hänen spontaani puheensa oli yhtä sujuvaa kuin jos sitä olisi lukenut paperilta. Jos minä olisin avannut suuni ja yrittänyt pitää puheen, se olisi ollut pelkästään takertelua tyyliin... ”öh, tuota, äh, tarkoitan, että, tuota”.

Miksi ihmeessä olisin halunnut antaa surkeudestani julkisen näytöksen ja nolata itseni pelkästään siksi, että Daniellekin puhui. Hän puhui, koska osasi. Minun kannatti olla hiljaa, koska en osannut.

En tainnut edes ihmetellä, mistä Danielle sai kaiken itsevarmuutensa ja rohkeutensa. Pidinhän häntä täydellisenä.

Joillekin itsetuntoa annetaan roppakaupalla. Joiltakin viedään pois viimeisetkin rippeet.

Armeijapalvelukseni ollessa puolessa välissä sain tietää, että suorittaisin siitä loppuosan Savannahissa sijaitsevassa tukikohdassa.

Olin tyytyväinen paikan vaihtumiseen, sillä minulla oli alkanut olla ongelmia eräiden armeijakavereitteni kanssa. Olin tullut varomattomuuksissani paljastaneeksi, että olen varakkaasta suvusta ja minulla on kohtalaisen paljon rahaa. Tämä oli johtanut siihen, että minulta oli alettu lainata rahaa ilman aikomustakaan maksaa sitä takaisin. Maineeni anteliaana rahan lainaajana puolestaan oli johtanut siihen, että minulta oli alettu myös kiristää rahaa. Lopulta olin saanut jo tappouhkauksiakin, joita oli esitetty puukko kädessä.

Päätin, että uudessa paikassa en kerro taustoistani ja raha-asioistani mitään. Käytössäni ollut uudehko Pontiac valitettavasti kuitenkin kertoi edelleen jotain taustastani.

Uusi palveluspaikka oli erilainen ja joka suhteessa parempi kuin entinen oli ollut. Palvelus oli helpompaa, ruoka oli parempaa, lomia oli enemmän ja vapaa-ajan viettomahdollisuudet Savannahin suurkaupungissa olivat aivan vieressä. Ja mikä parasta, Savannahissa tein helppoa esikuntatyötä.

Savannahissa ollessani näin joskus painajaisunta, että joutuisin takaisin Charlotten metsätukikohtaan, jossa palvelu oli raskasta, ja joka oli niin eristyksessä kaikesta, ettei sieltä viitsinyt edes iltalomalle lähteä.

Uuden palvelupaikkamme ensimmäisellä viikolla vietimme muutaman päivän ja yön leirillä, joka sijaitsi kauniilla paikalla meren rannalla. Paikka oli kuin lomaparatiisi hiekkarantoineen ja rantaravintoloineen. Tehtäviimme kuului ampuma-alueen rajojen vartiointi.

Ollessani yksin laavussa metsän keskellä nuotion äärellä illan hämärtyessä kirjoitin kirjeen Daniellelle. Sain häneltä myöhemmin vastauksen, johon edelleen kirjoitin jatkovastauksen. Olimme siis jonkinlaisessa satunnaisessa kirjeenvaihdossa. Todettakoon tässä yhteydessä, että kirjoittelin paljon eri ihmisille ja sain kirjeitä, joten Danielle oli vain yksi monista – tietenkin se kaikkein tärkein.

Merenrantaleirimme jälkeen pääsin lomalle ja tapasin Daniellen eräässä seurakunnan tilaisuudessa. Seuraavana päivänä lähdin hänen ja eräiden muiden tuttavieni kanssa erään vieraan seurakunnan tapahtumaan. Sieltä poistuttaessa Danielle oli autoni kyydissä. Hän odotti autossa, kun kävin hakemassa erään valokuvan kotoani Johnsonin kartanosta. Annoin valokuvan Daniellelle. Kaikki tällaiset tapaamiset, lyhyetkin, olivat minulle hyvin tärkeitä, koska ne syvensivät ystävyyttämme, josta toivoin kehittyvän vielä jotakin enemmän.

Tällä kerralla palasin Savannahiin lentokoneella, sillä Pontiac automme jäi huollettavaksi.

Päiväkirjassani kerron, että noin viikko autoajelumme jälkeen, lokakuun 28. päivänä, sain kirjeen Daniellelta. Luin kirjettä ja kirjoitin vastausta siihen istuessani yöpäivystäjänä kasarmirakennuksen aulassa. Pöydällä oli radio, josta kuuntelin samaan aikaan hiljaisella äänellä yöohjelmaa joltakin ulkomaalaiselta asemalta.



Haaveita vain

Savannahin tukikohdassa lomat pyörivät hyvin. Useimmat viikonloput olivat vapaita. Onnistuin lisäksi saamaan yli viikon kestävän erikoisloman marraskuun alkupuolella.

Tapasin erikoislomallani Daniellen eräässä hengellisessä tilaisuudessa. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Muutama päivä myöhemmin ajelin hänen kanssaan kahdestaan autolla noin 150 kilometrin lenkin ensiksi Sea Islandille ja sen jälkeen Jessupin kaupunkiin ja takaisin. Autoomme oli asennettu uusi stereolaitteisto, josta kuuntelimme musiikkia. Tällainen ajelu kahdestaan rakastamani tytön kanssa toi jo mieleeni seurustelemisen. Ainakin se oli jotain sellaista, mitä en olisi voinut puolitoista vuotta aikaisemmin kuvitellakaan.

Päiväkirjassani kuvailin tapahtumaa seuraavasti:

”Ajelin illalla autolla Dannien kanssa. Käytiin mm. Sea Islannilla ja Jessupissa. Kuunneltiin kasetteja jne.”

Läheinen yhdessä oleminen Daniellen kanssa piristi minua mutta sai myös aikaan turhia haaveita, jotka tulisivat myöhemmin murskaantumaan.

Seuraavana viikonloppuna olin taas lomalla. Tuttavuuteni Daniellen kanssa oli edennyt siihen pisteeseen, että rohkaistuin jopa soittamaan hänelle. Yhteinen ajelu autolla musiikkia kuunnellen oli herättänyt minussa toiveita, että suhteemme voisi kehittyä edelleenkin. Minkäänlaista ”edistymistä” ei kuitenkaan tapahtunut. Niinpä kirjoitin suluissa päiväkirjassani:

"(Meni tämäkin loma aivan hukkaan, jos niin voi sanoa.)"

Danielle oli koko ajan mielessäni, ja etsin tilaisuuksia ja tavata hänet. Tällaisia tilaisuuksia olivat ennen kaikkea erilaiset seurakunnan tapahtumat sekä vapaamuotoiset seurakuntanuorten tapahtumat. Yksi tällainen järjestettiin marraskuun lopussa Michael Palmerin asunnolla. Paikalla oli Danielle sekä muita tuttaviani. Nappailin valokuvia – pääkohdettani tietenkään unohtamatta. 

Danielle hulluttelee

Yhteydenpidon tiivistyminen Daniellen kanssa sai taas rakkauteni roihahtamaan ja aloin vakavissani kuvitella, että ehkä meidän välillämme on jotain. Joulukuun 9. päivänä Danielle oli nimittäin taas autoni kyydissä ja kävi luonani kylässä. Tällaista ei olisi osannut puoli vuotta aikaisemmin edes kuvitella. Danielle kiipesi Johnsonin kartanon toimistotilan yläpuolella olevaan huoneeseeni vaaleassa lyhyessä turkissaan. Katselimme dia-kuvia sekä tavallisia valokuvia. Esittelin Daniellelle myös vuosi aikaisemmin tekemäni häntä esittävät suuret valokuvat, joita säilytin eräässä komerossa kartanon vintillä. Paljastin siis korttini – loppu oli Daniellen vallassa.

Kyläkäynnin jälkeen Danielle päätti lähteä jo samana päivänä mukaani Savannahiin, jossa hänellä oli tuttavia ja sukulaisia. Syy matkaan oli todennäköisesti se, että hän käytti hyväksi tilaisuutta päästä sinne nopeasti ja vaivattomasti. Minä en ollut se syy.

Matka Savannahiin kesti useita tunteja. Pysähdyimme eräällä huoltoasemalla juomassa Coca-Colat. Muistona tuosta hetkestä on valokuva, jossa Danielle istuu pöydän ääressä juomalasi kädessään. Kuuntelimme matkalla kasetteja ja juttelimme kaikenlaista. Olin aivan tolkuttoman rakastunut.

Kun tulimme Savannahin kaupunkia kiertävän kehätien liittymään, joka kaartoi valtatien ylitse vasemmalle, alla oleva vilkas tie ja monet erilaiset kaupungin valot näkyivät auton ikkunasta. Danielle ihasteli maisemaa ja vaikutti haltioituneelta. Minäkin olin, mutta toisesta syystä.

Vein Daniellen erään tuttavansa luokse, jonne hän jäi yöksi. Jatkoin matkaa armeijan kasarmille, jossa taas viettäisin alkavan viikon.

Danielle oli mielessäni niin öin kuin päivinkin. Olinhan nimittäin jo jonkinlaisen harhakuvitelman vallassa, että välillämme ehkä on jotain tai jo lähes seurustelemme. Miten typerä olinkaan. Minähän olin Daniellen näkökulmasta vain autonkuljettaja, eikä hän ollut kiinnostunut seurastani.

Joka tapauksessa elättelin haavetta, että Danielle lähtisi iltalomalla kyytiini, ja ajelisimme Savannahin bulevardeilla. Mielessäni oli romanttinen kuutamoajelu rantaväylällä Elviksen laulujen kuuluessa auton soittimesta. Kuvitelmani yhteisestä ilta-ajelusta ei tuntunut mahdottomalta, koska olinhan ajellut Daniellen kanssa autolla myös Brunswickissä ja olimme käyneet kahdestaan myös Jessupissa. Matkamme Savannahiin oli ollut ajelua sekin tavallaan.

Jonkinlaista toiveikkuutta oli vielä jäljellä, kun ensimmäisenä loman jälkeisenä päivänä soitin Daniellelle. Itsetuntoni tyttöihin liittyvissä asioissa oli niin heikko, että uskaltanut tehdä suoria ehdotuksia torjutuksi tulemisen pelossa. En siis ehdottanut, että tapaisimme ja lähtisimme ajelemaan, mutta tämä minulla oli mielessäni. Odotin ja toivoin, että Danielle tekisi aloitteen. Mutta hän ei tehnyt, mikä oli minulle suuri pettymys.

Purin turhautumistani kirjoittamalla päiväkirjaani, että ”hieman synkkä koko päivä”.

Jouduin osallistumaan illalla armeijan pikkujoulutapahtumaan, joka järjestettiin suuressa urheiluhallissa. Tapahtumassa esiintyi televisiostakin tunnettu koomikko Oscar Walker. Kirjoitin päiväkirjaani, että ”typerää”. Todellinen syy käy ilmi seuraavasta salakielimerkinnästä:

”Ikävä myöntää, mutta rakastan Daniellea, vaikka tiedän, etten halua ja että se on väärin. Tämä Savannahin keikka vain pahentaa asiaa. Tilanne tuntuu sietämättömältä.”

Ja sitähän se oli. Tuntui, kuin olisin ollut tulisilla hiilillä, kun istuin armeijan pikkujoulujuhlassa. Olin sietämättömästi rakastunut, mutta samalla surullinen ja pettynyt, kun tiesin kaiken olevan turhaa. Epätoivoinen rakkaus ”korvensi rintaa” niin kuin joskus sanotaan.

Seuraavana iltana ajelin autolla paikassa, jonne olin jättänyt Daniellen. En kuitenkaan tavannut häntä. Purin pettymyksen tunteita päiväkirjalleni:

”Miksi toinkaan sen Daniellen tänne”.

Pieneen kalenterivihkooni, jota käytin apupäiväkirjana, kirjoitin hieman enemmän: 

"Ikävä, kun se Danielle tuli mukanani. Meinaan tulla hulluksi. No, ei nyt ihan, mutta..."

"Mielialani on nyt huonompi kun pitkiin, pitkiin aikoihin."

Seuraavana iltana lähdin ajelemaan autolla ja otin mukaani kaksi tupakaveriani. Emme olleet varsinaisella iltalomalla vaan lyhyemmällä varuskuntavapaalla. Vierailin talossa, johon tiesin Daniellen majoittuneen sukulaistensa luokse. Se oli eri paikka kuin asunto, jonne olin hänet aluksi jättänyt.

Armeijakaverini odottivat autossa. Vierailuni tuntemattomien ihmisten luona Daniellea tapaamassa oli kannaltani nolo ja nöyryyttävä, koska Daniellen sukulaiset varmasti tiesivät, että en ollut hänen poikakaverinsa. Mitä minä siellä oikein siis tein?

Elättelin edelleen turhaa toivetta, että Danielle haluaisi lähteä hetkeksi autoni kyytiin. Jos hän olisi lähtenyt, armeijakaverinikin olisivat saaneet sen käsityksen, että minulla on tyttökaveri – vaikkei sitä ollutkaan. En pyytänyt Daniellea ajelulle. Se, että hän ei tehnyt aloitetta, riitti todisteeksi siitä, ettei häntä kiinnostanut. Tämä oli viimeinen epätoivoinen yritykseni saada Danielle ajelulle Savannahissa, vaikka en tällaista pyyntöä uskaltanut tehdäkään.

Jotta varuskuntavapaamme ei menisi täysin hukkaan, kävimme tapamaassa ystävääni Michael Palmeria, joka oli juuri tuolloin kaupungin keskussotilassairaalassa.

Kun lähdin seuraavalle lomalleni Brunswickiin, Danielle oli mukanani. Valitettavasti mukaan tuli myös kaukainen sukulaiseni Mark Smith pilaten siten ”romanttisen” ajeluni Daniellen kanssa. Jäi matkalta sentään muistoksi pari viehättävää kuvaa Daniellesta.

Daniellen käynti Savannahissa oli kuvitteellisen ”suhteemme” huipentuma. Se oli samalla kuin sangollinen kylmää vettä niskaani, joka herätti minut todellisuuteen. Havahduin tajuamaan, että kaikki kuvitelmani olivat olleet vain turhia haaveita.

Tapasin Daniellen seuraavana päivänä vielä kerran. En tiennyt, että sitä seuraavaan tapaamiseen tulisi kulumaan kuukausia. Mukana oli myös Michael Palmer, joka oli päässyt samaan aikaan lomalle. Jaoimme kolmistaan uskonnollista materiaalia kaupungin keskustassa:

”Illalla kävin Michaelin luona. Lähdettiin. Dannie, Michael ja minä, trakuja jakamaan. Otettiin Eric ja Manuel auton kyytiin ja ajeltiin.”

Minkäänlaista ”romantiikkaa” Daniellen ja minun välillä ei ollut. Minusta tuntui, että Danielle oli huomannut minun kuvittelevan, että välillämme olisi ”jotain”, ja tätä harhakäsitystä hän oikaisi viileällä suhtautumisellaan. Lirkuttelujen ajat olivat ohi.

Vaikka en tämän jälkeen Daniellea pitkään aikaan tavannutkaan, hän oli kuitenkin edelleen mielessäni. Hän oli kertonut olleensa jollakin raamattukurssilla ”Eläintarhan huvilassa” ja tätä rakennusta uteliaisuuttani etsin, kun iltaisin ajelin autolla yksin kaupungilla. Kaikki, mikä liittyi Danielleen, kiinnosti minua.



Onko kaikki lopullisesti ohi

Kysymykseen voisi oikeastaan vastata saman tien myöntävästi, koska kaikki oli ollut ”ohi” jo ensimmäisestä ratkaisevasta sekunnista alkaen. Vielä tarvittiin kuitenkin yhtä ja toista, jotta uusi tie löytyisi. Edes tienhaara ei ollut vielä näkyvissä.

Armeijapalvelukseni jatkui vielä parin kuukauden ajan. En nähnyt tänä aikana Daniellea enkä edes tiennyt missä hän milloinkin oli. Hän oli kuitenkin edelleen mielessäni. Joulupäivänä tein häntä esittäviä valokuvia. Pari päivää myöhemmin päiväkirjani kertoo, että soitin hänelle. Päiväkirjamerkinässä on kuitenkin huomautus, että ”muistelen, en ole varma”. Epävarmuus selittynee sillä, että kirjoitin tekstiä hieman viiveellä, joten asioita unohtui. On kummallista, että en ole ollut varma niin tärkeästä asiasta kuin puhelinsoitosta Daniellelle.

Vuoden vaihtuessa olin taas lomalla.

Yöllä vuoden vaihtuessa olin Brunswickin kirkossa. Tapasin siellä Michael Palmerin, joka kertoi, että Danielle on Lake Cityssä. Syytä hänen oleskeluunsa siellä Michael ei tiennyt. Tällaisiin Daniellea ikävöiviin tunnelmiin päättyi vuosi kirkonkellojen soidessa taustalla.

Palvelukseni armeijassa jatkui. Tammikuun alkupuolella varuskunnassa puhkesi influessaepidemia, josta minäkin sain tartunnan. Oireeni alkoivat jo lomalla. Vanhempieni mielestä minun ei kannattanut ajaa kuumeisena autolla pitkää matkaa, joten menin Savannahiin lentokoneella. Perillä jouduin muiden flunssapotilaiden kanssa vuodelepoon isoon urheiluhalliin, josta oli tehty tilapäinen ”kenttäsairaala”. Salin lattialla oli kymmenittäin sänkyjä, ja niissä me potilaat loikoilimme.

Olin ”sairaalassa” kaksi yötä. Danielle, jota olin päiväkirjalleni tunnustanut rakastavani kuolinpäivääni asti, oli tietysti edelleen mielessäni. Olinhan vielä hengissä. Sängyssä ”potilaana” makaillessani haaveilin Daniellesta ja kirjoitin hänelle kirjeen.

Makailu muhkuraisella patjalla vain pahensi oloani ja niinpä lopulta suorastaan pyysin paikalla olleelta harjoittelijalääkäriltä pääsyä palvelukseen, vaikka en aivan kunnossa vielä ollutkaan.

Armeijassa

Muutama päivä myöhemmin sain Daniellelta kirjeen, jossa hän kertoi saaneensa opettajan sijaisuuden Brunswickin koulussa. Minkäänlaista lääkettä "romantiikan kaipuuseeni" kylmän asiapitoinen kirje ei ikävä kyllä tarjonnut. 

Koska olin tullut Savannahiin lentokoneella, lähdin myös seuraavalle lomalle lentokoneella.

Ollessani lomalla tammikuun 23. päivänä kirjoitin päiväkirjaani, että ”soitin viimeisen kerran Daniellelle”. Mitähän dramaattista tapahtui, kun tiesin jo tuolloin, että tuo olisi viimeinen kerta. Danielle oli nyt vuorostaan flunssan kourissa. Hänellä oli kuumetta. Vai oliko ”kuume” tekosyy sille, ettei hän halunnut enää olla tekemisissä minun kanssani. Ehkä hän oli huomannut, että tunnen häntä kohtaan jotain, ja hän halusi välttää rohkaisemasta näitä ei-toivottuja tunteitani. Jos emme enää tapaisi toisiamme, unohtaisin hänet.

Armeijapalvelukseni loppui helmikuun 8. päivänä. Sen jälkeen alkoi hyvin aktiivinen aika erilaisten siviiliharrastusten parissa. Koska nämä harrastukset eivät kuulu tämän tarinan piiriin, kerron niistä ainoastaan lyhyesti. Monille eri aloille suuntautuneista harrastuksistani huolimatta Danielle oli edelleen mielessäni, vaikka en häntä nähnytkään.

Viikko armeijasta pääsyn jälkeen kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Vaikka en ole ollut Daniellen kanssa missään tekemisissä kahteen kuukauteen, en saa sitä mielestäni koskaan…”

Osa uusista harrastuksistani oli luoteeltaan poliittisia. Osallistuin erilaisten sattumien kautta sen tyyppiseen poliittiseen toimintaan, jossa jouduin valvontaviranomaisten silmätikuksi ja jopa kuulusteluihin. Myös poliitikot ja media osoittivat kiinnostusta asiaan.

Olin lukenut armeija-aikoinani Daniellen ehdotuksesta erilaisia fundamentaalis-kristillistä kirjoja ja omaksunut varsin kritiikittä sellaisia kirjoissa esitettyjä näkemyksiä kuin että kommunistinen Neuvostoliitto on Raamatussa mainittu Googin valtakunta, joka lähiaikoina hyökkää Israelin kimppuun jne. Näillä näkemyksillä oli yhteys siihen, miksi pidin poliittista toimintaani oikeutettuna, vaikka se joidenkin mielestä ei sopinut yhteen kansallisen turvallisuuden periaatteiden kanssa.

Jossakin vaiheessa olin Johnsonin kartanon metsätöissä isäni määräyksestä tosin vain jonkinlaisena oppipoikana. Aloin myös lukea yliopiston pääsykokeisiin.



Uusi tapaaminen

Kun maaliskuun 14. päivänä tapasin Daniellen, oli kulunut tasan kaksi vuotta siitä, kun hän oli katsonut minua koulussa hymyillen ja saanut minut rakastumaan häneen. Päiväkirjani kertoo seuraavaa:

”Olin seurakuntakeskuksessa. Siellä oli nuortentapahtuma tms. (Anbeth, Danielle, Robert Dalton + James, minä -> oltiin myöhempään. Juteltiin mm rotista) pastori, Patricia, Helen, Elizabeth + kävi 2 x:ää. Mieliala parempi kuin aikoihin.”

Jäin Daltonin veljesten, Anna Beth Carsonin ja Daniellen kanssa tapahtumapaikalle tilaisuuden loputtua keskustelemaan mukavan tunnelman vallitessa. Daniellen tapaaminen kolme kuukautta kestäneen eromme jälkeen ymmärrettävästi kohensi mielialaani.

Pari viikkoa myöhemmin näin taas Daniellen. En tiennyt, että tämä tapaamisemme tulisi olemaan viimeinen siinä merkityksessä kuin mitä tapaamisemme tähän asti olivat minun kannaltani olleet. Kun seuraavan kerran näkisimme toisemme, moni asia olisi muuttunut peruuttamattomasti.

Kävimme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa Jacksonvillessä. Menimme meidän autollamme. Kyydissäni oli Danielle sekä kaksi Daltonin veljeksistä. Tilaisuus oli luonteeltaan sellainen, että osallistujat seisoivat koko ajan. Ilma salissa oli jonkin verran tunkkaista. Olin vähällä pyörtyä kesken kaiken. Lähdinkin vähän hengittämään raitista ilmaa. Tilanne oli nolo. Jos vanhat mummot jaksoivat seisoa tuntikausia, miksi minä, armeijasta juuri päässyt nuori mies, en jaksaisi.

Miltä tuntui ajaa taas autolla maailman ihanimpana pitämäni tytön istuessa vieressäni juttelemassa ja nauramassa. Oliko se bensan heittämistä liekkeihin vai oliko se kidutusta? Kidutus ei ole miellyttävää, joten sen on täytynyt olla edellistä. Olin yhä rakastunut, mutta rakkauteen liittyi kipeä sivumaku, kun ymmärsin, että se on ja tulee olemaan yksipuolista.

Kirjoitin päiväkirjaani seuraava:

”Erittäin valitettavaa, mutta huomasin yhä rakastavani Daniellea – ikuisesti. Olen erittäin pahoillani tästä asiasta.”

Totta kai olin rakastanut Daniellea koko ajan. Hänen viikko aikaisemmin olleen syntymäpäivänsäkin olin maininnut päiväkirjassani.



Elämä jatkuu ilman Daniellea

Jacksonvillen matkan jälkeen Danielle häipyi täydellisesti elämästäni. En nähnyt häntä enkä tiennyt, missä hän oli. Tietenkään hän ei häipynyt ajatuksistani, mutta jäi kuitenkin vähitellen taka-alalle.

Olin tutustunut seurakunnan toiminnassa ollessani moniin tyttöihin, mutta suurin osa heistä oli siinä määrin minua nuorempia, että en edes ajatellut heitä potentiaalisina tyttöystävinäni. Jonkin verran näiden tyttöjen – ja poikienkin – kanssa olin kuitenkin tekemisissä. Kesäkuussa tein Alice Andersonin ja Emilia Dixonin kanssa automatkan Charlestoniin. Kävimme erilaisissa matkailunähtävyyksissä ja teimme ostoksia.

Kesäkuussa osallistuin pääsykokeiden valmennuskursseille, jotka pidettiin Jacksonvillessä. Ajelin sinne päivittäin autollamme. Yhdellä matkalla mukanani oli Anna Beth Carson. Keskustelimme politiikasta. Anna Beth oli vasemmistolaista sukua, ja sen huomasi hänen ajatuksistaan. Hän tuntui ainakin jossakin määrin ihailevan Neuvostoliittoa, mikä maa edusti minulle jotakin aivan muuta kuin ihailemisen kohdetta. En kuitenkaan halunnut riitaa välillemme, joten pidin poliittiset näkemykseni suureksi osaksi omana tietonani. Anna Beth olisi ollut iältään sopiva tyttöystäväkseni, mutta hän ei ollut ”minun tyyppiäni”. Hänellä taisi sitä paitsi jo olla poikaystävä.

Yliopiston pääsykokeet järjestettiin kesäkuun lopulla. En läpäissyt niitä, joten opiskelupaikka jäi saamatta. Minua olisi kiinnostanut pyrkiä taideopintoihin, lähinnä teollisen muotoilun alalle, mutta vanhemmillani oli muita suunnitelmia, joten haaveet karisivat jo ennen taideaineiden pääsykokeita – joihin en siis mennyt.

Vanhempani olivat päättäneet, että lähden joksikin aikaa Kanadan Quebeciin parantamaan heikkoa ranskankielen taitoani. He olivat ilmoittaneet minut parin kuukauden kesäkurssille. Menin sinne heinäkuun alussa lentokoneella.

Matkalla Kanadaan

Parin kuukauden oleskelu Saguenayn pikkukaupungissa Quebecissa kielikurssilla oli mielenkiintoinen kokemus. Ihmissuhdemielessä siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, koska olin huono solmimaan tuttavuuksia – varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Yhteydenpitoni ihmisiin oli lähinnä sitä, että kirjoittelin kirjeitä kotiini ja suomalaisille kavereilleni.

En tiedä, paraniko ranskankielen taitoni reissun ansiosta. Ainakin rohkaistuin käyttämään kieltä.

Kielikurssilla ollessani tulivat yliopiston pääsykokeen tulokset. Sain tietää, että minulla ei olisi opiskelupaikkaa seuraavana talvena. Vanhempani eivät halunneet, että jään kotiin pyörimään, joten he kustansivat minulle uuden kielikurssin Kanadassa, tällä kerralla Quebec Cityssä.

Olin kielikurssien välissä muutaman viikon kotona Brunswickissä. Hoitelin monenlaisia käytännön asioita kavereita ja harrastuksia unohtamatta. Tein edestakaisen lentomatkan Atlantaan, jossa kävin kielikursseja järjestävän yhtiön tilaisuudessa.

Vuosi oli ollut täynnä tapahtumia ja matkoja, joten minusta oli tullut aika huoleton reissaaja. Olin Quebeciin lähtöäni edeltävänä iltana eräässä seurakunnan tilaisuudessa, jossa matkani tuli puheeksi. Kun kerroin ystävilleni, että en ollut vielä edes pakannut laukkuani, vaikka oli lähdössä muutaman tunnin päästä lähes kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille, kylmähermoisuuttani ihmeteltiin.

Kun tilaisuus loppui, vein tilaisuuteen osallistuneen nuoren naisen, Elizabeth Fisherin, autollani kotiinsa.

Lentomatkalla Montrealiin vieressäni istui epäilyttävä mies, joka kyseli kaikenlaista. Tulin kertoneeksi hänelle, että jatkan Montrealista junalla Quebec Cityyn. Mies kertoi myös olevansa menossa sinne ja ehdotti, että menisimme yhtä matkaa. En sanonut, ettei se kävisi. Sen sijaan ”katosin” lentokentällä niin, ettei mies edes vahingossa löytäisi minua. En halunnut matkustaa ”yhtä matkaa” jonkun epämääräisen tyypin kanssa tai kenenkään kanssa.

Kävelymatka asunnolta kouluun Quebec Cityssä oli sen verran pitkä, että vuokrasin sveitsiläisen asuinkaverini kanssa polkupyörät, joilla matkat sujuivat nopeammin. Ajelin pyörälläni muutenkin paljon. Kävin iltaisin elokuvissa ja kiertelin kaupungilla. Aivan ruuhkaisimpaan ydinkeskustaan en viitsinyt ajaa vaan jätin pyörän lukittuna jonnekin vähän kauemmaksi.

Jatkoin kirjeiden kirjoittelemista Suomessa oleville ystävilleni, jotka puolestaan kirjoittivat minulle. Olin ”kirjeenvaihdossa” Anna Beth Carsonin ja monen muun kanssa. Pisimmät kirjeet kirjoitin Alice Andersonille, ja hän vastasi minulle yhtä pitkillä kirjeillä.

Daniellekin oli edelleen mielessäni, vaikka en häntä joka hetki ajatellutkaan. Olihan edellisestä tapaamisestamme kulunut jo yli puoli vuotta. Sain marraskuun loppupuolella Anna Beth Carsonilta Daniellen osoitteen ja vihjeen: 

"Kirjoittele hänelle, hän varmasti ilahtuu, opiskelu on niin raskasta."

Kirjoitin Daniellelle, mutta en tiedä, saiko hän kirjettäni. Ainakaan hän ei siihen koskaan vastannut. Muutenkin tuntui, että kirjeenvaihtoni kaikkien kanssa hiipuu tai muuttuu ainakin yksipuoliseksi.

Olen myöhemmin hieman katunut sitä, että en yrittänyt aktiivisesti tutustua kielikoulussa tapaamiini ihmisiin, tyttöihinkin. Ajatukseni olivat Suomessa ja siellä asuvissa tuttavissani ja harrastuksissani, mistä aktiivinen kirjeenvaihtonikin kertoo.

Vaikka minulla ei olekaan kopiota lähettämistäni kirjeistä, muistan jotakin niiden sisällöstä. Anna Beth Carsonille lähettämässäni kirjeessä selostin teoriaani ihmisluokista ja arvioin itse kuuluvani varsin alhaiseen luokkaan eli mitättömiin luusereihin, joista ei tule koskaan mitään. Minua vaivasi se, että en ollut päässyt yliopistoon opiskelemaan.

Kun ei posti tuonut vastauksia lähettämiini kirjeisiin, mietin, olisiko vielä joitakin, joiden kanssa voisin yrittää käynnistää kirjeenvaihtoa. Tällöin muistin autoni kyydissä viimeisenä iltana Suomessa olleen Elizabeth Fisherin. Hänelle en ollut vielä kirjoittanut, joten päätin raapustaa jotakin. En tuntenut Elizabethia kuin pinnallisesti. Olimme vaihtaneet tuskin kymmentä sanaa keskenämme. En tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Hänkään ei oikein ollut ”tyyppiäni” kuten ei Anna Beth Carsonkaan.

lukuhetki Quebec Cityssä

Olin ostanut Quebeckiin mennessäni uuden matkaradion ja kuuntelin sitä iltaisin innokkaasti. Suosin paikallisia vaihtoehtoasemia ja kuuntelin joskus jopa piraattilähetyksiä, jos niitä sattui kuulumaan.

Danielle ei siis koskaan vastannut Quebecista hänelle lähettämääni kirjeeseen. Elizabeth Fisheriltä sen sijaan tuli vastaus, jota minä puolestani kommentoin uudessa kirjeessä. Elizabeth oli tässä vaiheessa vain yksi lukuisista kirjeenvaihtokavereistani. Paljon pidempiä kirjeitä kirjoittelin edelleen Alice Andersonille ja hän minulle.

Kielikurssini päätyi ennen vuoden loppua. Tulin jouluksi kotiin. Oli kuitenkin jo päätetty, että lähden vielä kolmannelle kurssille vuoden vaihteen jälkeen. Tällä kerralla määränpääni oli taas Saguenayn pikkukaupunki.

Uudenvuoden juhlassa tapasin tuttaviani. Ajelimme tilaisuuden lopuksi autollamme ja katselimme ilotulitusraketteja. Myös Elizabeth Fisher oli autoni kyydissä. Tässä vaiheessa pidin häntä vain yhtenä uutena kirjeenvaihtokaverinani muiden ohessa.



Uusi suunta

Lähdin matkaan Pontiac autollamme enkä lentäen. Tammikuun alussa alkanut ajomatka kesti monta päivää. Yövyin matkan varrella erilaisissa majapaikoissa. Olin perillä tammikuun viidentenä päivänä.

Kolmas kielikurssini maistui jo vanhan kertaamiselta. Ehkä käytännön kielitaitoni kuitenkin ulkomailla olemisen johdosta edelleen hieman parani. Kielitaitohan yleensä kehittyy, kun kieltä käyttää. Asuin varakkaan merikapteenin hienossa talossa.

Tapasin uusia mielenkiintoisia ihmisiä, mutta en edelleenkään uskaltanut yrittää tutustua kehenkään lähemmin. Erityisesti tytöt olivat minulle olentoja toiselta planeetalta. Heidät kiersin kaukaa – tai ainakaan en elätellyt heidän suhteensa mitään ajatuksia. Oma auto lisäsi mahdollisuuksiani liikkua paikasta toiseen ja tutustua ympäristöön. Kävin Quebec Cityssä katsomassa elokuvan ”Jaws” – Tappajahai. Kävin myös viikonloppumatkalla Montrealissa.

Olin edelleen kirjeenvaihdossa suomalaisten ystävieni kanssa. Kirjoitin pitkiä kirjeitä Alice Anderssonille, ja hän kirjoitti pitkiä kirjeitä minulle. Myöhemmin sain tietää, että Alicella oli ollut joitakin sellaisia ajatuksia kirjeenvaihdostamme, joita minulle ei ollut tullut edes mieleeni. Alice oli minua nuorempi, enkä pitänyt häntä edes teoreettisena tyttöystäväkandidaattinani.

Alice Anderson

Kirjoitin myös uudelle kirjeenvaihtokaverilleni Elizabeth Fisherille. Sain tietää, että hän oli vanhempi kuin mitä olin luullut. Tämä yllättävä tieto lisäsi mielenkiintoani kirjoittaa hänelle. Sijoittuihan hän siihen ikähaarukkaan, johon kuuluvien joukosta olisin voinut ajatella etsiväni tyttöystävää. Elizabeth ei vain oikein ollut tyyppiäni, kuten jo aikaisemmin totesin. Hän oli kuitenkin innokas kirjoittamaan kirjeitä. Sain houkuteltua hänet äänikirjeiden vaihtamiseen. Kyseessä eivät olleet kirjekuorissa lähetetyt C-kasetit vaan kaseteista irrotetut nauhakelat, jotka piti asentaa tyhjiin kasettikoteloihin ennen kuuntelua. Tällainen kirjeenvaihto oli huomattavasti monimutkaisempaa kuin olisi ollut pelkkä kasettien lähetteleminen. Se oli kuitenkin siinä mielessä kätevää, että kirjeet olivat pienempiä. Nauhakelat piti pakata huolellisesti, etteivät ne purkautuneet matkalla.

Kielikurssini päättyi maaliskuun lopulla ja ajelin takaisin kotikaupunkiini Brunswickiin. Yksi ensimmäisistä tuttavistani, joita tapasin, olin kirjeenvaihtokaverini Alice Anderson. Hän tuli käymään luonani. Suhtauduin häneen kuin kehen tahansa tuttavaan tai kaveriin arvaamatta, että hän ehkä elätteli toisenlaisia ajatuksia. Olimmehan kirjoittaneet talven aikana satoja sivuja tekstiä toisillemme useissa eri kirjeissä. Jos kirjoitettu teksti voi lähentää ihmisiä, meitä olisi kai voinut pitää aika läheisinä ystävinä. Alice ei tiennyt, keiden muiden kanssa olin samaan aikaan kirjoitellut.

Huhtikuun neljäntenä päivänä olin ajelemassa autolla kavereitteni Freddie Daltonin ja Max Morganin kanssa. He olivat seurakuntamme pappien poikia. Kaupunkimme keskustassa näimme sattumalta Elizabeth Fisherin kävelemässä. Kysyin kavereiltani, pyydetäänkö Elizabeth kyytiin. Heidän mielestään se oli hyvä ajatus, joten pysäytin auton ja kysyin, haluaisiko Elizabeth lähteä ajelulle kanssani. Freddie ja Max olivat hänen ystäviään. Jos he eivät olisi olleet autoni kyydissä, en olisi pysäyttänyt autoa ja kysynyt, haluaisiko Elizabeth nousta kyytiin.

Elizabeth tuli kyytiimme, ja ajelimme siellä täällä. Elizabeth oli vain yksi lukuisista autoni kyydissä olleista tytöistä – poikia ei tarvinne edes mainita – joten en pitänyt tapausta merkittävänä. Olihan Elizabeth ollut kirjeenvaihdossa kanssani, mutta niin oli moni muukin.

Yhteinen ajelumme oli siinä mielessä merkittävä, että se rikkoi jäitä väliltämme ja auttoi minua tutustumaan Elizabethiin läheisemmin. Niinpä kun pari päivää myöhemmin näin Elizabethin kävelevän yksin vesisateessa kotiaan kohti, tarjosin hänelle kyydin.

Seuraavien päivien aikana tuollaisia kotiin viemisiä alkoi kertyä lisää. Huhtikuun yhdeksäntenä päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Vietiin eräs EF-hiippari kotiinsa.”

Ei siis vielä mitään kovin romanttista.

Kotiin vienneistä ja satunnaisista tapahtumista alkoi lähempi tuttavuuteni Elizabeth Fisherin kanssa. Kevään edetessä tuttavuutemme muuttui hiljalleen seurusteluksi, vaikka Elizabeth ei ollutkaan sataprosenttisesti ”tyyppiäni”. Mutta tarvitsiko hänen ollakaan. Sanotaanhan, että erilaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa.



Viimeinen kiusaus

Seurusteluni Elizabethin kanssa oli pitkään epävakaata. Erilaisia kriisejä ja huolenaiheita ilmeni tuon tuostakin.

Kesäkuun 14. päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Olen miettinyt asioita, tarkistanut suhtautumistani erääseen henkilöön. Rakastanko sitä? Vaikea sanoa. Kai se sitä on. Tästä lähtien se tyyppi saa olla mulle vain harrastus eikä enempää. Tähän asti se on ollut enemmän. Siis vain harrastus muiden joukossa.”

Kesäkuun 16. päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”E on hieno tyyppi, sitä ei voi kiistää. Ehkä vain hieman liian hieno minulle. Täytyy tässä katsella. Kai se olis helpointa lopettaa nyt. Toinen mahdollisuus olisi se, ettei lopetettaisi koskaan. Well, no, sehän ei tietenkään ole minun päätettävissäni, ainoastaan tuo eka vaihtoehto.”

Kesäkuun 19. päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Juteltiin sellaisesta ikävästä asiasta kuin ero. Onneksi sitä ei sentään vielä tapahtunut.”

Kesäkuun 22. päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Jostakin syystä tilanne näyttää hyvin huonolle ja synkälle. Emme edes sopineet milloin seuraavan kerran tapaisimme. Ei kai koskaan, tai siltä ainakin näyttää.”

Kirjoitin Elizabethia koskevista ajatuksistani luonnollisesti salakielellä. Ongelmat suhteessamme liittyivät osittain huonoon itsetuntooni, josta oli nyrhitty pois viimeisetkin rippeet monilla eri tavoilla kuten ”sinusta ei ole mihinkään” -tyyppisellä kasvatuksella. En ole mikään helppo seurustelukumppani, niin ikävää kuin tällaista on myöntääkin.

Heinäkuun 21. päivänä Elizabeth lähti muutamaksi viikoksi Kanadaan kielimatkalle. Vein hänet lentokentälle Savannahiin. Minulla oli jotenkin häkeltynyt olo jäädessäni ”kesäleskeksi”. Toisaalta seurusteluamme oli kestänyt vasta vähän aikaa, ja se oli ollut ajoittain kuin vuoristorataa.

Kirjoitin päiväkirjaani silloin tällöin, että minulla on ikävä Elizabethia. Rakkaudentunnustuksia tekstissä ei juuri ole – ei ainakaan siinä määrin kuin oli ollut Daniellea koskien.

Jatkoin tavanomaisia kesäisiä harrastuksiani. Kävin myös yliopiston pääsykokeissa. Tällä kerralla sain opiskelupaikan, vaikka en ollut lukenut pääsykokeisiin niin paljoa kuin edellisellä kerralla.

Minulla oli aikaa tavata myös tyttöjä, mutta he eivät merkinneet minulle mitään. Heinäkuun 22. päivänä kirjoitin päiväkirjaani käyneeni ostoskeskuksen baarissa "colalla" Edith Carmichaelin kanssa. Hän oli minua nuorempi, joten en pitänyt häntä edes teoriassa tyttökaverikandidaattinani.

Edith Carmichael

Hieman yli viikko Elizabethin ulkomaille lähdön jälkeen tapasin yllättäen Daniellen, jota en ollut nähnyt yli vuoteen.

Perjantaina 30. heinäkuuta kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Ajelin autolla Daniellen ja Helenin (+ Emilian ja Edithin) kanssa.”

Ajelulla oli niin mukavaa, että sovimme jatkoista. Seuraavana iltana teimme pidemmän lenkin muutamiin lähikaupunkeihin. Ei tarvinne mainita, että Danielle istui kaikilla automatkoilla vieressäni etupenkillä.

”Illalla Dannien ja Emilian ja Edithin kanssa (+ Dante Hinesvillestä) Douglassissa jne. Satoi.”

Tuntui, että Daniellella ja minulla ”synkkasi” ensimmäisestä tapaamisestamme alkaen paremmin kuin koskaan. Tunnelma oli rento ja iloinen. Sovimme, että järjestämme seuraavana päivänä risteilyn Henrietta laivallamme.

Seuraavan päivän ohjelmasta päiväkirjani kertoo näin:

"Kirkossa. Sitten (vein Daniellen kotiinsa) kunnostettiin Dannien kanssa laivaa, ostettiin filmiä, Coca-Colaa jne. Ajettiin Mary Ross Waterfront Parkin rantaan, josta muut tulivat kyytiin. (Muut = Emilia, Anna Beth Carson ja hänen pikkusiskonsa, Joe, Freddie D, James D).

Käytiin Satilla-joen suulla. Dannie ohjasi lähes koko ajan. Jätettiin kopla klo 16:45 Mary Ross Waterfront Parkin rantaan. Vietiin laiva D:n kanssa pois. Vein sen kotiinsa."

Laivaristeilyllä käytössäni ei ollut tavanomainen Rolleiflex kamerani vaan veljiltäni lainaamani halpa kinofilmikamera. Kuvien laatu jäi siis tavanomaista huonommaksi, mutta toisaalta niitä tuli nappailtua enemmän. Danielle oli luonnollisesti pääkohteeni niin kuin aina.

Risteilyllä

Laulun sanat ”kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan” kuvaavat tunnelmaa, joka vallitsi sen jälkeen, kun olin tavannut Daniellen perjantaina. Joka päivä oli jotain ohjelmaa ja lisäksi suurempaa kuin edellisenä päivänä.

Perjantaina tavattiin ensimmäisen kerran ja ajeltiin hieman, lauantaina ajeltiin enemmän, sunnuntaina risteiltiin laivalla. Maanantain tapahtumista päiväkirjani kertoo seuraavaa:

”Olin Dannien kanssa autolla ajelemassa. Kävimme mm. Orlandossa (yliopistolla, talossa, jossa se asuu jne.).

☀️ Kaunis ilma. Ajoimme Lakelandin ja Tampan läpi meren rannalle, jossa kävimme eräässä ovelassa paikassa (Caladesi Island). Sinne mentiin lautalla. Otimme valokuvia. Lähetimme pari postikorttia, jotka olimme ostaneet Tampasta eräästä tavaratalosta.

Lähdimme ajamaan kohti kotia, otimme kuvia tullessakin. Ostin kerran ”litkua” n. 12 $. Kotona hieman puolen yön jälkeen. Erittäin tunnelmallinen matka. Brunswickissa satoi yöllä.”

Elizabethille osoitettuun postikorttiin Danielle kirjoitti seuraavat terveiset ”Ce n'est pas assez ici dans le pays” mitä hän sillä tarkoittikin. Otin matkan aikana kuvia Daniellesta sekä aikalaukaisimen avulla muutaman yhteiskuvan meistä kummastakin.  

Siellä jossakin

Paluumatkalla otin pari kuvaa Daniellesta istumassa kivellä St. John’s Riverin rannalla samaan tyyliin kuin Lillian istuu rantakivellä eräässä vuosia aikaisemmin ottamassani kuvassa. Keskustelimme matkan aikana monenlaisista asioista. Danielle kertoi lomamatkastaan Guatemalaan sekä lääketieteellisistä tutkimuksista, joita hänelle oli tehty. Hän katseli tienpenkkojen kellastunutta ruohoa ja huomautti, että kesä alkaa olla kypsä.

Olimme lähteneet automatkallemme aikaisin aamulla ja tulleet pois puolen yön jälkeen. Seuraava päivä kului matkarasituksista toipuessa. Puuhailin hommissani enkä tavannut Daniellea. Seuraavana päivänä eli keskiviikkona kuitenkin jo taas tapasin hänet:

”Illalla olin Ocean Forest leirikeskuksessa (nuorten ilta tai vastaava). Melko tunnelmallista. Sen jälkeen ajeltiin Dannien kanssa autolla tuossa keskustassa – myös tunnelmallista…” 

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä lähdin jo aikaisemmin varaamalleni valmismatkalle Nassauhun. Nousin matkanjärjestäjän bussiin Brunswickin keskustassa. Muutaman tunnin päästä bussi oli Jacksonvillessä, jonka kansainväliseltä lentokentältä lennettiin Bahamasaarilla sijaitsevaan Nassauhun. Perillä oltiin myöhään iltapäivällä. Loma Nassaussa kesti muutaman päivän.

Monivuotisen rakastettuni Daniellen yllättävä ilmaantuminen elämääni ja hänen kanssaan viettämäni ”tunnelmallinen” aika oli saanut pääni pyörälle. Asioiden mietiskelyt saivat välillä synkkiäkin sävyjä.

Kun palasin Nassaun reissultani, lähdin saman tien toiselle vielä pidemmälle matkalle Venezuelan Caracasiin, joka oli noihin aikoihin suosittu ja turvallinen lomakohde.

En ehtinyt nukkua kuin tunnin, kun lähdin ajamaan veljeni kanssa isäni Cadillacilla Jacksonvillen lentokentälle. Saavuimme perille aamulla. Minä jäin lentokentälle. Veljeni vei auton huoltoon erääseen merkkikorjaamoon.

Matka Caracasiin tehtiin American Airlinesin suurella DC10 matkustajakoneella. Minulla ei ollut valitettavasti ikkunapaikkaa, joten Karibianmeren hienot maisemat jäivät näkemättä. Perillä oli kuumempaa kuin olin osannut odottaa. Hotelliin päästyäni vaihdoin päälleni jotain kevyempää.

Kummassakaan matkassani ei ollut mitään järkeä, mutta en ajatellutkaan järjellä vaan tunteella. Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi tunne-elämäni oli kuin palapeli, jonka palat olivat hajallaan siellä täällä. Matkat olivat osa tätä sekavaa kuviota.

Ensimmäinen lyhyempi matkani oli ollut täynnä menoa ja meininkiä, joten en ollut ehtinyt miettiä kovin paljon ihmissuhdekuvioitteni tilaa. Jälkimmäisellä matkalla oli enemmän aikaa pohdiskeluun.

Ymmärsin sen, että vaikka minulla olikin ollut hauskaa Daniellen kanssa, ja vaikka Danielle olikin se sama ihana ihminen, johon olin rakastunut yli kolme vuotta aikaisemmin, minkäänlaista ”suhdetta” välillemme ei tulisi koskaan syntymään. Danielle ei rakastanut minua. Hän tulisi pysymään pelkkänä hauskana kaverinani kunnes löytäisi itselleen jonkun ”rakkaan”, minkä jälkeen hän ei olisi enää missään tekemisissä kanssani.

Yhteydenpidon jatkaminen Daniellen kanssa romanttisissa haaveissa olisi siis pelkkä yksinäisyyteen johtava umpikuja.

 

Arpa on heitetty

Tutustuin lomakohteeseen ja totuttelin turistin tavoille. Ajatukseni olivat kuitenkin muualla kuin Venezuelassa. Elokuun kymmenentenä päivänä kirjoitin päiväkirjaani seuraavaa:

”Olin rannalla lojumassa. Uin pari kertaa, pitkään, lämmintä vettä. Kävin sapuskalla ja uudestaan uimassa (isoissa laineissa), hiippailin.

Tällä hetkellä olen yksin huoneessa. Lojun sängyssä, vieressä poreilee lasi kylmää Coca-Colaa. Kaikki tuntuisi siis olevan jokseenkin okei, paitsi että… ankeaa olla yksin….”

Elokuun kolmantenatoista päivänä kirjoitin mm. seuraavaa. Teksti on kirjoitettu normaalilla selkokielellä paitsi suluissa oleva sana:

”Olin rannassa lojumassa. Uin. Suuret laineet. Ostin villahuivin (Dannielle). Hiippailin muuten. Ostin pari kirjaa. Luin.”

Danielle vai...

Lomani lähestyessä loppuaan päiväkirjassani alkoi olla yhä enemmän Elizabethia koskevia merkintöjä. Hän oli tullut Kanadan matkaltaan, joten hän olisi minua vastassa, kun palaan lomaltani. En tosin tiennyt, että tapaisin hänet jo Jacksonvillen lentokentällä.

Viimeisessä Caracasin kansainvälisellä lentokentällä tekemissäni merkinnöissä tunnustan jo rakastavani Elizabethia:

”Istun lentokenttärakennuksessa ja odotan. Ostaisin kylmää Coca-Colaa, mutta ei ole enää riittävästi Venezuelan rahaa. Kamalasti kärpäsiä. (Jos jotain tapahtuisi niin, että en enää kirjoittaisi tähän kirjaan, viimeiset ajatukseni ovat → Rakastan sinua Elizabeth.)”

Minulla oli ollut muutamana päivänä hauskoja hetkiä Daniellen kanssa – ehkä hauskimpia koko sinä aikana, milloin olin hänet tuntenut. Päiväkirjamerkinnöistäni puuttuu kuitenkin ratkaiseva sana, mikä oli ollut keskeinen aikaisemmissa Daniellea koskevissa kirjoituksissani. En enää kirjoittanut, että rakastan häntä. Tämä ei tarkoita sitä, että tunteeni Daniellea kohtaan olisivat yllättäen ja yhtäkkiä hävinneet. Olinhan kirjoittanut päiväkirjaani, että tulen rakastamaan häntä koko elämäni ajan.

Kyse oli siitä, että olin yrittänyt neutralisoida – tai mikä sana tähän nyt parhaiten kävisi – tunteeni Daniellea kohtaan sen vuoksi, että ne aiheuttivat minulle pelkkää pettymystä ja mielipahaa. Myös sillä oli suuri merkitys, että olin aloittanut seurustelusuhteen – vaikkakin epävarman ja turbulenssien vaivaaman – toisen tytön kanssa. Mielessäni kaihersivat yhä muistikuvat siitä, miten Madeline ja Lillian olivat vuoron perään hylänneet minut, kun joku toinen poika oli alkanut kiinnostaa enemmän. Olin kärsinyt näistä tapauksista niin paljon, että en halunnut olla ihminen, joka itse tekee tuollaisen teon toiselle ihmiselle.

Päätin siis yrittää pitää kiinni jostakin sellaisesta, mikä minulla oli, enkä tavoitella kuuta taivaalta kuitenkaan koskaan saamatta sitä.

Tapasin lomamatkani jälkeen Daniellen vielä kerran. Päiväkirjani kertoo tapaamisesta 18. elokuuta seuraavaa:

”Tapasin Dannien. Annoin sille sen ostamani huivin. Ajeltiin hetki.”

Pari päivää myöhemmin päiväkirjani kertoo minun puhuneen ”Dannien” kanssa puhelimessa. Tämän jälkeen en nähnyt häntä muutamaan kuukauteen.

Lokakuun lopussa onnistuin saamaan Daniellen ja Michael Palmerin osoitteet. Viikko myöhemmin kirjoitin heille sekä Alice Andersonille kirjeet. Saatoin olla kirjeitä kirjoittaessani vielä vähän pyörällä päästäni, sillä olin juuri viettänyt kaksi yötä poliisin pidätyssellissä poliittisten aktiviteettieni takia. Olin päässyt vapaaksi edellisenä päivänä.

Seuraavan vuoden alussa, tammikuun 6. päivänä, Danielle yllättäen soitti minulle. Kävin hakemassa hänet autolla kotiini. Lainasin hänelle seitsemän kasettia, jotka sisälsivät mm. Beatlesin ja Elviksen kappaleita. Lopuksi vein hänet kotiinsa. Päiväkirjani kertoo Elizabethin suuttuneen tuosta ”Danielle jutusta”.

Kysymys Daniellesta nousi silloin tällöin esille muutenkin. Vuoden alkuun päiväkirjassani Elizabeth kirjoitti seuraavaa:

Danielle vuotta (kirjoittanut Elizabeth)

Rakas Danielle. Haluan omistaa tämän vuoden kokonaan sinulle !!! Rakastan sinua aina! Danielle – sinun Jackisi!

Tammikuun tapaaminen Daniellen kanssa jäi viimeiseksi. Kirjeen tai kaksi jossakin vaiheessa toisillemme vielä lähetimme. Piilottelin viimeisintä Daniellelta saamaani kirjettä vuosien ajan erään kodissamme sijainneen vaatekomeron ylähyllyllä. Ehkä tällainen kirjeen piilottelu kertoi symbolisesti myös tunteiden kätkemisestä eli siitä, että edelleen sisimmässäni ”tunsin” jotain sellaista Daniellea kohtaan, mitä en voinut myöntää edes itselleni.



Jälkisanat

Kirjoittamani tarina ei ole mikään harvinaisuus. Kaikkien ihmisten elämänpolku on sekunteja kestäneiden sattumien ja tapahtumien tulosta.

Jos Peter ei olisi myöhästynyt sekunnin verran bussista ja joutunut odottamaan seuraavaa bussia, hän ei olisi tavannut tulevaa vaimoaan Nancya. Tällöin ei olisi olemassa myöskään pariskunnan yhteistä lasta Harrya, josta on tulossa seuraava presidentti.

Suuret historialliset tapahtumat ovat usein pienten sattumien tulosta. Olisiko ollut toista maailmansotaa ja sitä seurannutta Euroopan jakanutta rautaesirippua, jos sodan aloittaneen valtakunnankanslerin vanhemmat eivät olisi koskaan tavanneet?

Koko maailmaa muokkaavat yhteiskunnalliset ilmiöt eivät tietenkään ole yhdestä miehestä tai naisesta kiinni, mutta sillä, millainen tuo yksi mies tai nainen on, on kuitenkin suuri merkitys tapahtumien luonteen ja yksityiskohtien kannalta.

Kertomani tarinan voisi tiivistää seuraavasti.

Jos en olisi katsonut TV-sarjaa Odysseia ja ihastunut siinä esiintyvään filmitähteen ja nähnyt ”romanttisia” unia eräästä minulle tuntemattomasta seurakuntanuoriin kuuluvasta tytöstä, en olisi ehkä ollut valmis ihastumaan Danielle Oxfordiin. Enhän tuntenut häntä kohtaan minkäänlaista mielenkiintoa. Tarvittiin lisäksi ”ratkaiseva sekunti”, jolloin Danielle Oxfordin katse ja hymy sulatti sydämeni.

Rakastumiseni Danielle Oxfordiin johti minut tutustumaan ihmisiin, joihin en olisi muuten tutustunut.

Se, että Danielle Oxford ei kaksi ja puoli vuotta myöhemmin vastannut kirjeeseeni, jonka hänelle lähetin, sai minut kirjoittamaan kirjeen Elizabeth Fisherille, jolle muuten en olisi kirjoittanut. Enhän tuntenut Elizabeth Fisheriä juuri lainkaan.

Riippuu tietysti itse kunkin katsantokannasta, miten asioita arvioi. Jätän historian päätettäväksi kysymyksen siitä, kuinka suuri merkitys Danielle Oxfordilla ja hänen sekunnin kestäneellä katseellaan on ollut myöhemmän elämäni kannalta.

Minun mielestäni Danielle Oxford joka tapauksessa on ollut yksi eniten elämääni vaikuttaneista ihmisistä.

 

Jack Johnson