Tapahtumien taustaa
Olin aloittanut elämäni ensimmäisen
seurustelusuhteen Madeline nimisen naapurin tytön kanssa syyskuussa.
Talvi oli kulunut tapaamisten ja kirjeiden vaihdon merkeissä.
Jonkinlainen täysipainoiselle seurustelulle ominainen ”kipinä”
suhteestamme kuitenkin puuttui.
Päiväkirjani mukaan olen tehnyt
pitkän iltakävelyn kahdestaan Madelinen kanssa tammikuun 8.
päivänä. Yhteisen ajan viettäminen kahdestaan ei ollut kovin
tavallista. Koska nimenomaan Madeline oli "virallinen"
tyttökaverini, olisin halunnut olla hänen kanssaan paljon enemmän.
Seuraamme liittyi kuitenkin lähes aina myös muita, joten
kahdenkeskiset hetket olivat harvinaisia.
Madeline veti poikia puoleensa - eikä ihme.
Vaihdoimme kirjeitä Madelinen kanssa päivittäin. Kirjeissä elimme oikeasti jonkinlaista "rakkauselämää", vaikka todellisessa elämässä seurustelumme oli lähinnä kaveruutta. Seurustelumme alkuaikoja leimanneet hellät kahdenkeskiset hetket olivat jo jääneet historiaan, mihin osittain vaikutti myös se tosiasia, että ulkona tammikuun paukkupakkasissa kovin ihmeelliset hellyydenosoitukset eivät ole edes mahdollisia. Toista oli lämpimän hämyisinä alkusyksyn iltoina, jolloin rakkautemme oli vielä nuori.
Tammi- helmikuun aikana suhteeni
Madelineen oli alkanut rakoilla, ja kirjeemme olivat muuttuneet
vähemmän romanttisiksi. Helmikuun alkupuolella Madeline näytti
katkaisevan välini minuun lopullisesti. Välien katkaiseminen oli
ehkä kuitenkin puoliksi taktista eikä pelkästään strategista.
Yksi Madelinea ärsyttäneistä asioista oli se, kun vietin monesti
aikaani myös hänen sisarensa Lillianin kanssa. Itse pidin
iltakävelyjä ja keskusteluja Lillianin kanssa täysin viattomina.
Joka tapauksessa: Kun Madeline ei viihtynyt seurassani tai ei muuten
päässyt paikalle, oleskelin Lillianin kanssa.
Paratiisiin luikertelee käärme
Maaliskuun alkupuolelle tultaessa
välini Madelineen hiljalleen taas elpyivät. Suhde oli kuitenkin jo
tuomittu tuhoon, vaikka en sitä vielä tiennytkään. Olin päästänyt
"käärmeen haaremiini". Tuo viekas käärme oli Charles
McDonald, entinen luokkatoverini. Olin ollut käsittämättömän
hyväuskoinen ja pahaa aavistamaton antaessani kaiken tapahtua.
Helmikuun lopulla mm. annoin Madelinelle kirjoittamani kirjeen
Charlesille, jonka piti antaa se Helenille, jonka puolestaan piti
antaa se Madelinelle. Kirjekuorta ei ollut liimattu, joten sen pystyi
avaamaan. Charlesin myöhemmät temput tietäen on sataprosenttisen
varmaa, että hän luki tuon kirjeen ja käytti siinä olevia tietoja
tavalla tai toisella hyväkseen Madelinen viekoittelemiseksi.
Maaliskuun 4. päivänä olin
iltakävelyllä Madelinen kanssa, ja kävelyn aikana tapasimme myös
Lillianin ja Helenin. Ja arvatkaapa kuka oli kolmantena tuossa
joukossa. Charles! Tällä tavalla Madeline tuli esitellyksi
Charlesille. Neliödraaman ainekset olivat valmiit.
Kun Madeline oli nyt esitelty
Charlesille, kauan ei Charlesin uutta siirtoa tarvinnut odottaa. Jo
seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani: "Madeline oli
taas suuttunut. Tällä kertaa tilanne on ehkä vakavampi, koska se
oli Charlesin kanssa."
Ensiesittelyä seuranneen viikon aikana
Charles sai askel askeleelta Madelinen yhä tiukemmin otteeseensa.
Madeline oli todennäköisesti jo kyllästynyt minuun. Suhteemme oli
rakoillut jo pitkään. Olin Madelinen kannalta tylsä tyyppi, jolla
ei ollut enää mitään uutta tarjottavanaan. Charles sen sijaan oli
uusi, jännittävä ja eksoottinen. Hän oli rento ja omalla
tavallaan tyylikäs. Hän luki paljon ja kävi elokuvissa. Hänen
tiesi paljon ja puheli mukavia. Hänellä oli kokemusta. Hän
poltteli pikkusikareita kuin suuri maailmanmies ja yritti tarjota
niitä muillekin. Neljä päivää Charlesiin tutustumisen jälkeen
Madeline jo piti hänen tarjoamaansa pikkusikaria kädessään, mutta
ei rohjennut vielä polttaa sitä. Aika toimi Charlesin hyväksi.
Keskiviikkona maaliskuun 11. päivänä
sain kirjeen Madelinelta. Kirjeessä hän ilmoitti, ettei ole
suuttunut minuun ja pyysi minua elokuviin seuraavana perjantaina.
Uusi alkuko? Ei vaan kaiken loppu.
Seuraavana päivänä Madeline
virallisesti jätti minut ja siirtyi Charlesin tyttöystäväksi.
Tapahtumiin liittyi dramaattinen ja tavallaan symbolinen taistelu
lumihangessa. Charles onnistui painamaan minut selälleni
lumihankeen, josta en päässyt nousemaan. Nöyryytykseni oli siis
täydellinen.
Madelinen menettäminen oli äärimmäisen
kova ja nöyryyttävä isku minulle. Vihasin Charlesia aivan
hirvittävästi ja suunnittelin kostavani Madelinen menettämisen
jotenkin. En kuitenkaan toteuttanut suunnitelmiani, sillä historian
kulkua ei voinut mitenkään muuttaa.
Lillian ja Madeline olivat
erottamattomat. Kun Madeline siirtyi Charlesin seuraan, mukana meni
automaattisesti myös Lillian. Ystävyyssuhteeni häneen ei
kuitenkaan katkennut aivan täysin vaan säilyimme yhä puheväleissä.
Lillian toisaalta ilmeisesti kyllästyi olemaan pelkkänä
"kolmantena pyöränä" Madelinen ja Charlesin seurassa, ja
niin hänelle alkoi vähitellen kelvata minunkin seurani. Minä taas
en ollut ihminen, joka voi vaihtaa tyttöystävää kuin jotain
vaatekappaletta. Rakastin yhä Madelinea, ja Lillian oli
parhaimmillaankin vain jonkinlainen laiha korvike siskolleen.
Toisaalta hän oli ainoa jäljellä oleva side minun ja Madelinen
välillä.
Lillianin ja minun välinen suhde
kehittyi hiljalleen, mutta suhteesta puuttui yhä kaikki romantiikka.
Emme kirjoittaneet rakkauskirjeitä toisillemme emmekä muutenkaan
toimineet siten kuin seurustelevat parit toimivat. Suhde oli pelkkää
kaveruutta. Teimme pitkiä kävelylenkkejä. Vietimme aikaa yhdessä.
Vähitellen aloin olosuhteiden pakosta
hyväksyä myös Charlesin seuran, vaikka sisimmässäni kiehuikin
yhä Madelinen menettämisen aiheuttama järkytys. Minun oli
hyväksyttävä tosiasiat: Lilliania ei voinut olla ilman Madelinea,
eikä Madelinea voinut olla ilman Charlesia, joka oli myös osa
laajempaa kaveripiiriäni, joten jouduin tästäkin syystä hänen
kanssaan tekemisiin.
Huhtikuun 19. päivän olen merkinnyt
päiväkirjaani "historialliseksi" päiväksi, jolloin sain
olla Lillianin ja Madelinen seurassa, eivätkä he edes nähneet
Charlesia koko päivänä. Tämä merkintä osoittaa, että Charles
kummitteli yhä vahvasti mielessäni.
Tämäkin vielä
Jos olin ollut yhden päivän
onnellinen, jo pari päivää tämän jälkeen seurasi
katastrofaalinen takaisku. Paljastui, että Charles oli varastanut
Madelinelta edellisenä syksynä saamani kirjeet, joita olin
säilyttänyt laivan hytissä peltisessä teepurkissa. Olin vienyt
Charlesin pahaa aavistamatta laivan hyttiin, enkä ollut huomannut,
kun hän oli salaa tunkenut kirjeet takkinsa sisään. Luulin, että
kirjeet olivat yhä tallella. Koska kirjeenvaihtomme oli
päivittäistä, kirjeitä oli kertynyt yhteensä noin sata.
Asia selvisi, kun löysin joitakin
palasia näistä kirjeistä joen jäältä puoliksi revittyinä ja
poltettuina. Charles ei ollut siis tyytynyt viemään minulta pelkkää
tyttökaveria vaan hän oli vienyt kirjeiden mukana muistotkin
hänestä. Samalla katosi tavallaan "päiväkirja"
edellisen syksyn tapahtumista, sillä kirjeissä kuvailtiin
tapaamisiamme ja tekemisiämme. Tämän Charlesin julman työn takia
en voi lainata tähän otteita ensimmäisestä koskaan saamastani
"rakkauskirjeestä". Jos joitakin asioita elämässään
haluaisi säästää, eikö tällainen kirje olisi yksi niistä.
Minun ei oikeastaan tarvinne
kommentoida tätä tapausta tämän enempää. Charlesin teko
kommentoikoon itse itseään. Kirjeiden varastaminen sai minut aivan
järkyttävän masennuksen ja vihan valtaan.
Eikä tässä vielä kaikki. Seuraava
takaisku "historialliselle" päivälleni tuli muutamaa
päivää myöhemmin. Nyt vuorostaan Charles sai yksinoikeudella
seurustella tyttöjen kanssa yhden päivän ajan minun edes näkemättä
koko kolmikkoa. Reaktioni näihin kahteen tapahtumaan - joista
kirjeiden vieminen oli tietysti aivan omaa luokkaansa - voi arvata.
Kevään edetessä oleilin yhä enemmän
Lillianin kanssa ja aloin mieltää hänet ainakin jossakin määrin
enemmäksi kuin pelkäksi kaveriksi.
Ystävyys Lillianin kanssa ”virallistuu”
seurusteluksi.
Viikonloppuna 16 -17. toukokuuta
Lillianin ja minun välinen kaveruus vihdoin virallistui oikeaksi
seurusteluksi... no, ei nyt liikaa pidä luulla.
Vietimme lähes koko lauantain ja
sunnuntain välisen yön Lillianin työnantajan Wilsonin perheen
kotona. Myös Charles ja Madeline olivat siellä. Illan edetessä
Lillian ja minä valloitimme Wilsonin makuuhuoneen parisängyn
Charlesin ja Madelinen oleskellessa eräässä toisessa huoneessa.
Joskus aamuyöllä hiippailin vihdoin Charlesin kanssa ulos
asunnosta. Ennen kuin menimme kotiimme kävelimme rannassa Greenwich
Park Avenuen varressa ja katselimme joelle, jossa vielä kelluivat
viimeiset jäälautat. Yö oli ollut molemmille ikimuistoinen, ja
vertailimme kokemuksiamme, emme tosin kovin yksityiskohtaisesti. Sain
sen käsityksen, että Charles oli ollut hieman rohkeampi
etenemisessään. Näissä asioissa ei kuitenkaan ollut julistettu
mitään kilpailua, joten Charles sai puhua mitä halusi. Yön
kokemusten jälkeen kirjoitin päiväkirjaani, että "nyt en
enää tästä lähtien välitä Madelinesta".
Seuraavana maanantaina Charles ja minä
pääsimme ripille. Äitini oli vihainen siitä, että olin viettänyt
kokonaisen yön "huonoilla teillä", kun olin juuri
ripillekin pääsemässä. Myöhemmin hän sai jopa lukea
yksityiskohtaisen kirjallisen selostuksen, mitä nämä
"huonot tiet" olivat. Siitä enemmän hieman myöhemmin.
Päiväkirjaskandaali
Kirjoittelin päiväkirjaani aika
huolettomasti ja jätin sen pöydälleni. Mieleeni ei juolahtanut,
että joku lukisi sitä. Isä ja äiti kuitenkin olivat lukeneet
päiväkirjastani yksityiskohtaisen selostuksen toukokuun 16. päivän
yöstä - ja heidän reaktionsa voi arvata. Ensimmäinen merkki
siitä, että jotain oli tapahtunut, oli se, kun äiti huusi keittiön
ovelta jonkin kielteisen kommentin, kun kävelin lähistöllä
Lillianin kanssa. Tällaista avointa mielenilmaisua ei ollut ennen
tapahtunut. Viestin sisältö oli, että minun pitäisi tulla pois
Lillianin luota, ja että seurustelumme ei muutenkaan ole
hyväksyttävää.
Myöhemmin, kun tulin kotiin, syyt
äitini outoon vihanpurkaukseen alkoivat selvitä. Vanhempani olivat
lukeneet päiväkirjaani ja kuvitelleet asiat vielä paljon
"pahemmiksi" kuin mitä ne olivat. Edes päiväkirjaani
kirjoitettu lause: "Se oli tähän asti ihanin hetki elämässäni"
ei saanut heitä mieltämään, ettei asia nyt voinut aivan kauhea
olla. Tapahtumien johdosta käytiin pitkällinen keskustelu.
Lillianilla ei ollut mielessään Johnsonin kartano
Vanhempieni kauhukuvitelmat olivat kuin toisesta maailmasta. Isäni mielestä Jacksonin sisarukset olivat pelkkiä häikäilemättömiä työväenluokkaisia tyttöjä, jotka pyrkivät vain hyötymään minusta. Heidän punomansa juoni voisi olla pahimmillaan se, että jompikumpi heistä hommaisi itsensä raskaaksi minun avullani, jolloin päädyttäisiin pakkoavioliittoon, ja tällä tavalla tytöt ja heidän sukunsa saisivat jalkansa Johnsonien oven väliin. Siinä sivussa, kouluttamattoman työväenluokkaisen naisen miehenä, elämäni tuhoutuisi. Minun pitäisi siis unohtaa tuollaiset vähäpätöiset juonittelevat tytöt ja odottaa, kunnes joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin oikeasta yhteiskuntaluokasta tulevan kunnollisen tytön kanssa.
Äiti, joka oli itse lähtöisin
työväenluokasta, ei sentään edustanut aivan noin jyrkkää
luokkanäkemystä. Hänen huolensa oli lähinnä se, etten tekisi
mitään sopimatonta tyttöjen kanssa - ja päiväkirjan mukaanhan
olin jo tehnyt!
Loukkaannuin tietysti syvästi
tällaisista, varsinkin isäni esittämistä spekulaatiosta. Ne
olivat minusta täysin mielettömiä. Eihän Lillian ollut mikään
juonikas pyrkyri vaan kiltti ja ujo naapurintyttö, jonka olin
tuntenut koko ikäni. Eikä suutelemalla tule raskaaksi. Sen
pitemmälle emme olleet mennet enkä kuvitellut, että koskaan
menisimmekään.
Sain lopulta vanhempieni pahimman
raivon laantumaan ja tilanteen muutenkin rauhoittumaan. Jonkinlaisen
arven tämä tapaus kuitenkin jätti suhteisiimme. Kaiken tämän
jälkeen minun oli vielä selitettävä Lillianille, että äitini
loukkaava käytös oli johtunut väärinkäsityksestä. Lillian ehkä
uskoi minua, mutta tehtyä ei saatu tekemättömäksi.
Kaikki päättyy aikanaan, mutta
eikö yksi kerta riittäisi.
Kesä eteni ja seurustelu Lillianin
kanssa jatkui ja syveni. Teimme erilaisia "ennätyksiä"
laivan keulahytin plyyshisohvalla. Lauantaina 8. elokuuta olen
kirjoittanut salakielellä päiväkirjaani kenties hieman liioitellen, että ”tein pienen
tutkimusmatkan Lillianissa ja pääsin niin pitkälle kuin yleensä
voi päästä”. Samaan aikaan tehty suutelemisen ennätys oli 40
minuuttia.
Edellä mainittu tuokio – eräänlainen
seurustelumme huipennus - sai minut siinä määrin pois tolaltani,
että tunnustin ensimmäistä kertaa päiväkirjalleni rakastavani
Lilliania. Pieneen muistivihkoon olen kirjoittanut vieläkin
intiimimpiä tunnustuksia, mutta jääköön nämä lapselliset
kirjoitukset sinne, missä ne ovatkin.
minä ja Lillian
Kesän lähestyessä loppuaan
seurusteluni Lillianin kanssa jatkui hieman epäselvissä merkeissä.
Suhdettamme riivasivat riidat ja sopimiset. Tällainen vuoristorata
yleensä enteilee suhteen loppumista. Näin oli ainakin käynyt
Madelinen kanssa. Lillianin ja minun välit olivat olleet koko kesän
pääasiassa hyvät. Yksi lisäsyy väliemme viilenemiselle oli ehkä
se, että olin alkanut viettää yhä enemmän aikaani Hernandezin
veljesten mopokoplissa, eikä aikaa riittänyt enää täysipainoiseen
seurusteluun.
Lopullinen romahdus tapahtui
perjantaina 11. syyskuuta. Tuolloin järjestettiin Brunswickin
työväenyhdistyksen salissa nuorisotapahtuma, ”Folk Song Party”,
johon Lillian ja Madeline ja joukko heidän ystäviään aikoivat
osallistua. Tuollaiset tilaisuudet eivät kiinnostaneet minua, mutta
tilanne vaati mukana olemista. Tilaisuus aiheutti polemiikkia
perheessänikin. Vaikka isäni ei ollut millään tavalla poliittinen
henkilö, hän esitti paheksuntansa sen johdosta, että menin
tällaisiin "bolshevikkien" juhliin.
Tilaisuus alkoi Judy Collinsin ja
joidenkin muiden "tähtien" esityksillä. Kun ne olivat
ohi, sali raivattiin tanssilattiaksi. Tässä vaiheessa asiat
alkoivat mennä kannaltani äärimmäisen huonoon suuntaan. En
tietenkään osannut tai edes halunnut tanssia, eikä mieleeni ollut
edes juolahtanut että kukaan mukaan lähipiiristäni osaisi tai
haluaisi tanssia. Tähän lähipiiriini laskin kuuluvaksi myös
Lillianin ja Madelinen.
Illan mittaan Lillian ilmeisen
harkitusti, julkisesti ja mahdollisesti jopa ennalta suunnitellusti
hylkäsi minut ja tanssi koko loppuillan entisen luokkatoverini
Jordan Watsonin kanssa, joka osoittautui todelliseksi parkettien
partaveitseksi. Jordanin tanssiminen oli hidasta, lähes poski
poskessa kiinni laahaamista, jonka ansiot todennäköisesti olivat
jossakin aivan muussa kuin "tanssin" alalla. Lillian joka
tapauksessa tarttui syöttiin kuin sadun tuhkimo kauniin prinssin
kutsuun, ja oli täydellisesti myyty Jordanille. Illan päätteeksi
tanssipari jatkoi yhdessä jonnekin Lillianin kodin tuntumaan, ja
matkalla tuskin pelkästään juteltiin joutavia. Lillian itse
vahvisti myöhemmin nämä epäilyni.
Minulle tapaus oli tietysti äärimmäisen
nöyryyttävä ja tuskallinen kokemus, ja oikeastaan vielä pahempi
kuin keväinen Madelinen siirtyminen Charlesin tyttöystäväksi.
Olihan Lillianin ja minun välillä sentään ollut paljon enemmän
"oikean seurustelun" elementtejä kuin Madelinen ja minun
välillä.
Jos tapahtuma oli minun kannaltani
katastrofi, niin miten nautittava se olikaan eräiden muiden
silmissä! Peter Adamsista ja Hernandezin Jorgesta koostuva mopokopla
pilkkasi minua avoimesti siitä, kuinka Lillian oli jättänyt minut
ja roikkunut toisen pojan kaulassa. Vahingonilon taustalla saattoi
olla kateutta siitä, että minulla yleensä oli ollut tyttöystävä.
Noille kavereille sellaisen hankkiminen siinä elämänvaiheessa ei
ehkä olisi ollut kovin helppoa.
Lillianin hylkäämäksi tuleminen
suisti minut täysin raiteiltani ja ohjasi elämääni ja tekojani
seuraavat kuukaudet. Vaikka Lillian fyyfisesti jätti minut, hän oli
henkisessä mielessä läsnä elämässäni enemmän kuin koskaan
ennen. Hyppääminen toisen pojan kaulaan merkitsi tekoa, jota oli lähes
mahdoton kompensoida millään. Tämä ei tarkoittanut, ettenkö
olisi epätoivoisesti yrittänyt keksiä jotain.
Jo heti seuraavana iltana yritin
ensimmäistä kompensaatiota. Lähdin Charlesin kanssa South
Brunswick Lounge nimiselle tanssipaikalle. Inhosin tanssipaikkoja ja
tansseja ja koko ilmapiiriä, mikä tähän kaikkeen liittyi. Tällä
ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä nyt kelpasivat mitkä tahansa
kokemukset. Charlesin motiiveista en tiedä, mutta uskoisin, että
hänen kohdallaan oli kyse ainakin aavistuksen verran samasta
asiasta.
Tanssiasia oli jo jonkin aikaa ollut
jonkinlaisena taustajuonena Charlesin ja minun keskusteluissa, ja
asiasta oli jossakin määrin puhuttu myös Lillianin ja Madelinen
kanssa. Tanssiaihe oli uhkaava haaste, johon piti tavalla tai
toisella valmistautua. Tajusimme olevamme kovan paikan edessä. Olisi
vain ajan kysymys, milloin meidän pitäisi puolustaa tyttöjämme ja
"kunniaamme" tanssilavan areenalla. Olisimmeko siihen
valmiit?
Tulevaa ennakoiden olimme jo muutamana
lauantai-iltana käyneet kurkistelemassa South Brunswick Loungen
liepeillä. Meitä kumpaakin kiusasi se tosiasia, ettemme koskaan
olleet käyneet sisällä tansseissa. Rohkeutemme ei kuitenkaan
riittänyt lipun ostamiseen ja sisälle menemiseen.
Otetaanpa uusiksi – tällä kertaa
viimeisen kerran
Nyt kun Lillian oli tehnyt mitä oli
tehnyt, mitään menetettävää ei enää ollut. Rohkeuden
lisääntyminen tässä vaiheessa oli tietysti jo liian myöhäistä
ja hyödytöntä, mutta joka tapauksessa ostimme Charlesin kanssa
liput ja menimme sisään tansseihin. Emme sentään uskaltaneet
yrittää tanssimista. Ensimmäinen askel oli kuitenkin nyt otettu.
Seuraavat askeleet tulisivat sitten aikanaan jos olisivat tullakseen.
Matkat South Brunswick Loungeen tehtiin minun mopollani, joka
jätettiin jonnekin matkalla olevan sillan lähettyville.
Tanssilattialla pyörähteli - tai
tyylilleen uskollisena laahautui - myös Jordan Watson joku uusi
tyttö kainalossaan. Näky ilahdutti minua, sillä tajusin saman
tien, että Lillian ei tainnutkaan saada Jordanista pysyvää
poikakaveria. Tieto Jordanin uudesta valloituksesta kantautui pian
tietysti myös Lillianin korviin.
Seuraavana päivänä asiat saivat
uusia käänteitä. Lillian ja Madeline sekä Helen ja eräs Lindsay
Brown niminen tyttö tulivat yllättäen luokseni kylään "mankkua
kuuntelemaan". Lillian ja Madeline eivät olleet vuosikausiin
käyneet luonani kylässä silloin kun vanhempani olivat paikalla.
Mutta nythän kumpikaan heistä ei enää ollutkaan tyttöystäväni!
Tässä käynnissä oli kuitenkin myös jotain muuta. Jos eromme oli
vaikuttanut minuun, myös Lillian oli todennäköisesti jollakin
tavalla henkisesti "hukassa". Käyminen luonani oli
ilmeisesti jonkinlaista tiedostamatonta palapelin palojen kokoamista
tarkoituksena katsoa, saako niistä enää kasaan mitään.
Illalla kävin katsomassa Evening Star
Cinemassa elokuvan ”The Legend of Lylah Clare”. Elokuvan jälkeen
sain jonkin viestintuojan välityksellä tiedon, että Lillian
haluaisi tavata minut. Olen jälkeenpäin monesti miettinyt, olisiko
minun pitänyt toimia tuolla hetkellä eri tavalla kuin toimin.
Lillian oli hylännyt ja nöyryyttänyt minut julkisesti. Eikö yhden
kerran pitänyt riittää?
Koska kuitenkin edelleen rakastin
Lilliana, ja koska olen todennäköisesti luonteeltani hellämielinen,
suostuin tapaamiseen. Istuimme loppuillan Kennebec hinaajan kannella
ja katselimme kuutamoa. Lillian nojasi olkapäähäni ja itki
ilmeisesti katuen seikkailuaan. Tanssilattialla loistaneen Jordanin
osoittautuminen lopulta joksikin aivan muuksi kuin komeaksi
prinssiksi, oli ollut ilmeisesti kova pala Lillianille. Myös hän
koki tulleensa loukatuksi ja nöyryytetyksi. Teimme sovinnon ja asiat
näyttivät muutenkin olevan "niin kuin ennen".
Ne eivät tietenkään olleet.
Seuraavista päivistä tuli puoli
vuotta kestäneen rakkaussuhteemme kiihkeä joutsenlaulu, jonka
näyttämöinä oli patjakasa Evening Star Cineman elokuvasalin
kankaan takana, jonne salaa hiivimme, ja ties mitkä muut paikat.
Lillian lopetti työnsä Thomsonin kotiapulaisena ja sai uuden paikan
Alistair Trung vaatekaupan myyjänä. Juhlimme uran vaihtumista
juomalla limsat eräässä ostoskeskuksen baareista. Uudenlaisten
kokemusten ja samaan aikaan tapahtuneen työpaikan vaihdoksen myötä
Lillian tuntui vanhentuneen ja "aikuistuneen" muutamassa
päivässä. Häneen tuli uutta tyyliä ja kauneutta, ja huomasin
rakastavani häntä entistä enemmän.
Kuvan nappasi Madeline
Seuraavana viikonloppuna lähdimme
yhdessä South Brunswick Loungen tanssipaikalle. Lillian ehkä tanssi
joidenkin poikien kanssa, mutta ei sentään vielä tuolloin
uudestaan julkisesti hylännyt minua kuten oli tapahtunut ”Folk
Song Partyssä”. Myös Charles ja Madeline olivat paikalla. Illan
päätteeksi tulin Lillianin kanssa kävellen pois ja välimme olivat
silloin vielä näennäisesti kunnossa. Halailimmekin matkan aikana.
En tuolloin osannut aavistaa, että ne halailut tulivat jäämään
viimeisiksi välillämme. Texaco huoltoaseman mäellä takaamme tuli
yllättäen Tom Jackson ison seurueen kanssa Chevrolet Chevelle
-merkkisellä autolla. He ottivat meidät kyytiin ja toivat
keskustaan. Autossa oli hirvittävän ahdasta. Lillianin ja minun
seurustelu päättyi tähän yhteiseen automatkaan.
Seuraavana päivänä Lillian ei
suostunut olemaan enää missään tekemisissä kanssani. Olimme
Evening Star Cinemassa katsomassa elokuvaa ”San Sebastionin tykit”.
Lillian meni Madelinen ja Charlesin kanssa istumaan eri puolille
salia kuin minä. Seurasin perässä ja istuin Lillianin viereen. Hän
ei kuitenkaan enää suostunut puhumaan minulle mitään ja osoitti
muutenkin vihamielisyyttä. Välillämme oli ennenkin ollut riitoja
ja erimielisyyksiä, mutta tällä kertaa tajusin heti, että nyt
eromme oli lopullinen.
Elokuvan katsominen jäi yhdeksi
kurjimmista kokemuksistani. Istuin kyyneleet silmissäni ja nuuhkin
kaasua taskustani löytämästäni Ronson-sytyttimestä. Halusin
kuolla. Halusin lyyhistyä kuolleena Lillianin jalkoihin ja tällä
tavoin osoittaa, kuinka kauheasti hän oli loukannut minua. Välillä
suunnittelin pyytäväni hänet rantaan jollakin tekosyyllä vielä
yhden ja viimeisen kerran ja tyrkkääväni jokeen laiturilta.
En kuollut kaasuun enkä tyrkännyt
Lilliana jokeen. Ainoa vaihtoehto oli kärsiä. Minut oli hylätty
kaksi kertaa reilun viikon aikana.
Seuraavina päivinä olin aivan maassa.
Tästä mielentilastani kertonevat myös päiväkirjani merkinnät
seuraavilta päiviltä: "Tylsä päivä", "tylsä
päivä", "ei mitään", "tylsä päivä
(tavallinen)", "tylsä päivä" jne. Vasta parin
viikon kuluttua päiväkirjassani alkaa taas olla jotain muutakin
sisältöä kuin pelkkiä tylsiä päiviä.
Loppunäytös
Noin viikko tai pari sen jälkeen kun
tieni Lillianin kanssa olivat eronneet, tutkin Hernandezin Jorgen ja
muun mopokoplan kanssa vanhaa Johnsonin tilan perunakellaria.
Kiipesimme kellarin vintille kapeaa seinän välissä olevaa kuilua
pitkin. Vintiltä löytyi betonista tehty vesisäiliö, jonka
olemassa olosta olin tiennyt, mutta jota en ollut koskaan nähnyt.
Kiipesimme vintille ja laskeuduimme säiliöön katossa olevasta
luukusta. Säiliön päällä oli hiiliä, ja vaatteemme nokeentuivat
kauhean näköisiksi. En tiennyt hiilistä etukäteen, eikä niitä
voinut nähdä pimeässä.
Kun vesisäiliö ja perunakellari oli
tutkittu, jatkoimme ajelua mopoilla. Jossakin vaiheessa muut
mopopojat olivat huomanneet Charlesin, Madelinen ja Lillianin olevan
kävelyllä Total bensa-aseman risteyksen lähellä. Tyylilleen
uskollisina he ajoivat luokseni ja kiusoittelivat minua asialla: "Hei
sun tyttös on tuolla Charlesin kanssa". Asia vaikutti minuun
kuin pommi.
Lähdin ajamaan kohti Totalin risteystä
vailla tarkkaa ajatusta, mitä siellä tekisin. Kun näin Charlesin
käyskentelevän tyytyväisenä Lillianin ja Madelinen kanssa,
sekosin lopullisesti. Taas Charles! Miksi Charlesille sallitaan tämä,
mutta ei minulle, ajattelin ja yritin ajaa raivoissani mopollani
Charlesin päälle. Charles seisoi ojan pientareella. Kun hän näki
moponi lähestyvän, hän ojensi kätensä ja tarttui ohjaustankoon.
Sitä kääntämällä hän sai ohjattua mopon sivuun. Kun päälle
ajaminen oli epäonnistunut, en sentään yrittänyt uudelleen vaan
ajoin masentuneena pois paikalta. Tapaus ei vaikuttanut kovin kauan
Charlesin ja minun väleihin. Kaikesta koetusta huolimatta meillä
oli yhä niin paljon yhteisiä intressejä, että pysyvä välirikko
ei tullut kyseeseen.
Huonosti harkittuun tekoni vaikuttivat
monet asiat; ennen kaikkea se, että Lillian oli hylännyt minut, ja
nyt jo näin hänet pahimman kilpailijani Charlesin seurassa. Minulla
oli ehkä ollut illan aikana jo jotain kahnausta muiden mopopoikien
kanssa, joten mielentilani oli valmiiksi järkkynyt. Tarvittiin enää
pieni kipinä sytyttämään täysi hulluus. Muuten en voi tekoani
selittää.
Sama paikka
Lillianin ja minun välisen seurustelusuhteen katkeamisesta oli kulunut viikko ja kaksi päivää, kun keksin uuden tavan yrittää kompensoida eron jättämää tyhjyyttä. Hiivin isäni viinakaapille myöhään illalla ja kaadoin lasiin konjakkia ja punaista Camparia niin paljon kun rohkenin pulloista ottaa. Kulautin juoman kurkkuuni ja hiivin saman tien kellariin, jossa aukaisin olutpullon. Join sen lähes yhtenä kulauksena ja piilotin tyhjän pullon jonnekin hyllyn taakse. Tämän jälkeen siirryin pannuhuoneen takana olevaan viinikellariin ja avasin 12 vuotta vanhan kotiviinipullon. Join siitä muutamia kulauksia. Tällainen juominen ei ollut mitään sosiaalista juomista tai sivistynyttä maistelua, vaan suunniteltu toimenpide, jolla oli tarkoitus aikaansaada humalatila. En ollut koskaan ennen ollut oikeasti humalassa, ja nyt olin päättänyt kokeilla.
Raportoin kokeilun tuloksista eli
humalatilan kehittymisestä päiväkirjaani. Käsiala paljastaa
kokeilun "onnistuneeksi". Olen sentään kirjoittanut
kaikki paljastavat tiedot salakielellä. Kokeilun ollessa
alkuvaiheessa olen raapustanut päiväkirjaani sanan "mukavaa",
mutta vähän ajan kuluttua ilmaisin tuota mukavuutta hieman eri
tavalla; kiemurtelemalla kovissa vatsakivuissa ja oksentamalla vessan
lavuaariin. Oksentelun jälkeen hoipuin nukkumaan.
Seuraava päivä oli koulupäivä, ja
kouluun oli pakko selvitä, olipa olo mikä tahansa. Vessa oli jäänyt
kamalaan kuntoon yöllä, ja äitini kysyi, mikä minua on vaivannut.
Taisipa hän heittää ilmaan myös epäilyn, etten vain olisi juonut
jotain sopimatonta.
Koulupäivä oli hirveä. Paha olo ei
tuntunut hellittävän koskaan. Pelkäsin koko ajan, milloin oksennan
luokan lattialle; tapahtuuko se kemian kaksoistunnilla vain milloin.
Selvisin kuitenkin päivästä jotenkuten, ja iltaan tultaessa oloni
alkoi vähitellen helpottaa.
Haikeutta
Se, että Lillian yhä oli läsnä
ajatuksissani, näkyy siitä, että päiväkirjassani on häntä
koskevia merkintöjä. Pari viikkoa välirikkomme jälkeen Lillian on
käynyt ensimmäistä kertaa elokuvissa ilman minua, seuraavana
viikonloppuna Lillian ei ole ollut South Brunswick Loungessa jne.
Vähitellen merkinnät Lillianista loppuvat. Tietoisuus Lillianista
ja Madelinesta ohjasi kuitenkin yhä elämääni syvemmällä
tasolla.
Suhteen katkeaminen Madelineen keväällä
oli ollut kova isku. Koska kontaktini Madelineen kuitenkin jossakin
muodossa jatkui Charlesin ja Lillianin kautta, ja koska voin
keskustella Madelinen kanssa myös henkilökohtaisesti, sain
jonkinlaista jälkihoitoa suhteen katkeamisen aiheuttamalle
traumalle. Väliemme katkeamiselle oli selvä ja "hyväksyttävä"
joskin epämiellyttävä syy: se että Charles miellytti Madelinea
enemmän kuin minä. Välieni syveneminen Lillianin kanssa oli osa
tätä Madeline-suhteen unohtamis- ja hyväksymisprosessia.
Välien katkeaminen Lillianiin oli
paljon traumaattisempi kokemus, sillä se tapahtui yhtäkkiä ja
lopullisesti ja ilman selityksiä. Minkäänlaista jälkihoitoa ei
ollut odotettavissa, sillä Lillianin myötä katkesi puheyhteys myös
Madelineen ja oikeastaan koko oman ikäluokkani vastakkaiseen
sukupuoleen. En voinut keskustella asiasta kenenkään kanssa. En
voinut kertoa, miltä hylätyksi tuleminen ja hyvän ystävän
menettäminen tuntui. Ihminen, jonka olin tuntenut lapsesta saakka,
ja jonka kanssa olin ollut lähes päivittäin tekemisessä yli
vuoden ajan, ja jonka kanssa olin kokenut elämäni ensimmäisen
suudelman ja monta muuta ihanaa hetkeä, oli yhtäkkiä pois. Ero oli
minun kannaltani yhtä totaalinen ja lopullinen kuin jos Lillian
olisi yllättäen kuollut. Koin surua, katkeruutta ja itsesyytöksiä.
Olihan ainoa selitys, jonka pystyin tapahtumalle keksimään, se,
että olen niin inhottava, ettei kukaan tyttö halua olla kanssani.
Koska suhteemme katkeaminen tapahtui
niin nopeasti ja ehdottomasti ja ilman selityksiä, asia jäi
tavallaan ikuisesti auki mielessäni. Niinpä en ole koskaan tämän
jälkeenkään pystynyt suhtautumaan luonnollisesti ja neutraalisti
Lillianiin. Aina kun olen nähnyt hänet vaikkapa vain vilaukselta
jossakin, jonkinlainen voimakas tunneaalto, aivan kuin sähköisku, on kulkenut lävitseni, ja mieleeni
on tullut muistoja. Edes ajan kuluminen ei ole muuttanut asiaa. Erityisesti alkukesän valoisina iltoina olen muistellut haikeana aikaa, jolloin vietin romanttisia hetkiä kahdestaan Lillianin kanssa milloin missäkin. Toisin kuin Madeline, Lillian ei ole myöhemminkään ollut "kuka
tahansa" ihminen minulle. No, ei Madelinekaan ole ollut aivan
kuka tahansa. Olihan hän sentään ensimmäinen tyttöystäväni.
Välirikkoni Madelineen tuli jo
aikoinaan hoidettua niin perusteellisesti, että Madelinen näkeminen
myöhemmin on herättänyt minussa korkeintaan haaleita muistoja.
Niin kuin kaikkien vanhojen tuttavien kanssa myös hänen kanssaan
olisi toki mukava muistella menneitä, mutta minua ei kauheasti
vaivaa se, että tällaiseen muisteluun ei koskaan todennäköisesti
tule tilaisuutta.
Ollessani Brunswickin kaupungin
läntisen piirin lastenvalvojana 1980-luvun lopussa, jouduin
tekemisiin Madelinen kanssa. Hän kävi luonani virallisissa
asioissa, ja olimme yhteydessä myös puhelimitse. Tuntui jotenkin
hassulta keskustella entisen tyttöystävänsä kanssa aivan kuin hän
olisi täysin ventovieras henkilö, jota en ole koskaan ennen edes
nähnyt. Vedimme roolimme kuitenkin moitteettomasti ja olimme kuin
ventovieraat.
Lillianin jätettyä minut olin kuin
ajopuu, jota virta vie, ja joka ei enää pysty vaikuttamaan
kohtaloonsa. Oli vain odotettava, milloin ajaudun johonkin, mikä
pysäyttää ajelehtimiseni. Tällainen tapahtuma tuli lopulta
itsenäisyyspäivän aikaan. Se on kuitenkin jo toinen juttu.
(Yksi lälkinäytös näille tapahtumille näyteltiin vielä seuraavan vuoden keväällä. Kertomus siitä alkaa kuvan alapuolelta kirjoituksessa "Koulumaailmasta".)