Ylä- ja alamäessä

Tapahtumien taustaa

Olin aloittanut elämäni ensimmäisen seurustelusuhteen Madeline nimisen naapurin tytön kanssa syyskuussa. Talvi oli kulunut tapaamisten ja kirjeiden vaihdon merkeissä. Jonkinlainen täysipainoiselle seurustelulle ominainen ”kipinä” suhteestamme kuitenkin puuttui.

Päiväkirjani mukaan olen tehnyt pitkän iltakävelyn kahdestaan Madelinen kanssa tammikuun 8. päivänä. Yhteisen ajan viettäminen kahdestaan ei ollut kovin tavallista. Koska nimenomaan Madeline oli "virallinen" tyttökaverini, olisin halunnut olla hänen kanssaan paljon enemmän. Seuraamme liittyi kuitenkin lähes aina myös muita, joten kahdenkeskiset hetket olivat harvinaisia.

 Madeline veti poikia puoleensa - eikä ihme.

Vaihdoimme kirjeitä Madelinen kanssa päivittäin. Kirjeissä elimme oikeasti jonkinlaista "rakkauselämää", vaikka todellisessa elämässä seurustelumme oli lähinnä kaveruutta. Seurustelumme alkuaikoja leimanneet hellät kahdenkeskiset hetket olivat jo jääneet historiaan, mihin osittain vaikutti myös se tosiasia, että ulkona tammikuun paukkupakkasissa kovin ihmeelliset hellyydenosoitukset eivät ole edes mahdollisia. Toista oli lämpimän hämyisinä alkusyksyn iltoina, jolloin rakkautemme oli vielä nuori.

Tammi- helmikuun aikana suhteeni Madelineen oli alkanut rakoilla, ja kirjeemme olivat muuttuneet vähemmän romanttisiksi. Helmikuun alkupuolella Madeline näytti katkaisevan välini minuun lopullisesti. Välien katkaiseminen oli ehkä kuitenkin puoliksi taktista eikä pelkästään strategista. Yksi Madelinea ärsyttäneistä asioista oli se, kun vietin monesti aikaani myös hänen sisarensa Lillianin kanssa. Itse pidin iltakävelyjä ja keskusteluja Lillianin kanssa täysin viattomina. Joka tapauksessa: Kun Madeline ei viihtynyt seurassani tai ei muuten päässyt paikalle, oleskelin Lillianin kanssa.

Paratiisiin luikertelee käärme

Maaliskuun alkupuolelle tultaessa välini Madelineen hiljalleen taas elpyivät. Suhde oli kuitenkin jo tuomittu tuhoon, vaikka en sitä vielä tiennytkään. Olin päästänyt "käärmeen haaremiini". Tuo viekas käärme oli Charles McDonald, entinen luokkatoverini. Olin ollut käsittämättömän hyväuskoinen ja pahaa aavistamaton antaessani kaiken tapahtua. Helmikuun lopulla mm. annoin Madelinelle kirjoittamani kirjeen Charlesille, jonka piti antaa se Helenille, jonka puolestaan piti antaa se Madelinelle. Kirjekuorta ei ollut liimattu, joten sen pystyi avaamaan. Charlesin myöhemmät temput tietäen on sataprosenttisen varmaa, että hän luki tuon kirjeen ja käytti siinä olevia tietoja tavalla tai toisella hyväkseen Madelinen viekoittelemiseksi.

Maaliskuun 4. päivänä olin iltakävelyllä Madelinen kanssa, ja kävelyn aikana tapasimme myös Lillianin ja Helenin. Ja arvatkaapa kuka oli kolmantena tuossa joukossa. Charles! Tällä tavalla Madeline tuli esitellyksi Charlesille. Neliödraaman ainekset olivat valmiit.

Kun Madeline oli nyt esitelty Charlesille, kauan ei Charlesin uutta siirtoa tarvinnut odottaa. Jo seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani: "Madeline oli taas suuttunut. Tällä kertaa tilanne on ehkä vakavampi, koska se oli Charlesin kanssa."

Ensiesittelyä seuranneen viikon aikana Charles sai askel askeleelta Madelinen yhä tiukemmin otteeseensa. Madeline oli todennäköisesti jo kyllästynyt minuun. Suhteemme oli rakoillut jo pitkään. Olin Madelinen kannalta tylsä tyyppi, jolla ei ollut enää mitään uutta tarjottavanaan. Charles sen sijaan oli uusi, jännittävä ja eksoottinen. Hän oli rento ja omalla tavallaan tyylikäs. Hän luki paljon ja kävi elokuvissa. Hänen tiesi paljon ja puheli mukavia. Hänellä oli kokemusta. Hän poltteli pikkusikareita kuin suuri maailmanmies ja yritti tarjota niitä muillekin. Neljä päivää Charlesiin tutustumisen jälkeen Madeline jo piti hänen tarjoamaansa pikkusikaria kädessään, mutta ei rohjennut vielä polttaa sitä. Aika toimi Charlesin hyväksi.

Keskiviikkona maaliskuun 11. päivänä sain kirjeen Madelinelta. Kirjeessä hän ilmoitti, ettei ole suuttunut minuun ja pyysi minua elokuviin seuraavana perjantaina. Uusi alkuko? Ei vaan kaiken loppu.

Seuraavana päivänä Madeline virallisesti jätti minut ja siirtyi Charlesin tyttöystäväksi. Tapahtumiin liittyi dramaattinen ja tavallaan symbolinen taistelu lumihangessa. Charles onnistui painamaan minut selälleni lumihankeen, josta en päässyt nousemaan. Nöyryytykseni oli siis täydellinen.

Madelinen menettäminen oli äärimmäisen kova ja nöyryyttävä isku minulle. Vihasin Charlesia aivan hirvittävästi ja suunnittelin kostavani Madelinen menettämisen jotenkin. En kuitenkaan toteuttanut suunnitelmiani, sillä historian kulkua ei voinut mitenkään muuttaa.

Lillian ja Madeline olivat erottamattomat. Kun Madeline siirtyi Charlesin seuraan, mukana meni automaattisesti myös Lillian. Ystävyyssuhteeni häneen ei kuitenkaan katkennut aivan täysin vaan säilyimme yhä puheväleissä. Lillian toisaalta ilmeisesti kyllästyi olemaan pelkkänä "kolmantena pyöränä" Madelinen ja Charlesin seurassa, ja niin hänelle alkoi vähitellen kelvata minunkin seurani. Minä taas en ollut ihminen, joka voi vaihtaa tyttöystävää kuin jotain vaatekappaletta. Rakastin yhä Madelinea, ja Lillian oli parhaimmillaankin vain jonkinlainen laiha korvike siskolleen. Toisaalta hän oli ainoa jäljellä oleva side minun ja Madelinen välillä.

Lillianin ja minun välinen suhde kehittyi hiljalleen, mutta suhteesta puuttui yhä kaikki romantiikka. Emme kirjoittaneet rakkauskirjeitä toisillemme emmekä muutenkaan toimineet siten kuin seurustelevat parit toimivat. Suhde oli pelkkää kaveruutta. Teimme pitkiä kävelylenkkejä. Vietimme aikaa yhdessä.

Vähitellen aloin olosuhteiden pakosta hyväksyä myös Charlesin seuran, vaikka sisimmässäni kiehuikin yhä Madelinen menettämisen aiheuttama järkytys. Minun oli hyväksyttävä tosiasiat: Lilliania ei voinut olla ilman Madelinea, eikä Madelinea voinut olla ilman Charlesia, joka oli myös osa laajempaa kaveripiiriäni, joten jouduin tästäkin syystä hänen kanssaan tekemisiin.

Huhtikuun 19. päivän olen merkinnyt päiväkirjaani "historialliseksi" päiväksi, jolloin sain olla Lillianin ja Madelinen seurassa, eivätkä he edes nähneet Charlesia koko päivänä. Tämä merkintä osoittaa, että Charles kummitteli yhä vahvasti mielessäni.

Tämäkin vielä

Jos olin ollut yhden päivän onnellinen, jo pari päivää tämän jälkeen seurasi katastrofaalinen takaisku. Paljastui, että Charles oli varastanut Madelinelta edellisenä syksynä saamani kirjeet, joita olin säilyttänyt laivan hytissä peltisessä teepurkissa. Olin vienyt Charlesin pahaa aavistamatta laivan hyttiin, enkä ollut huomannut, kun hän oli salaa tunkenut kirjeet takkinsa sisään. Luulin, että kirjeet olivat yhä tallella. Koska kirjeenvaihtomme oli päivittäistä, kirjeitä oli kertynyt yhteensä noin sata.

Asia selvisi, kun löysin joitakin palasia näistä kirjeistä joen jäältä puoliksi revittyinä ja poltettuina. Charles ei ollut siis tyytynyt viemään minulta pelkkää tyttökaveria vaan hän oli vienyt kirjeiden mukana muistotkin hänestä. Samalla katosi tavallaan "päiväkirja" edellisen syksyn tapahtumista, sillä kirjeissä kuvailtiin tapaamisiamme ja tekemisiämme. Tämän Charlesin julman työn takia en voi lainata tähän otteita ensimmäisestä koskaan saamastani "rakkauskirjeestä". Jos joitakin asioita elämässään haluaisi säästää, eikö tällainen kirje olisi yksi niistä.

Minun ei oikeastaan tarvinne kommentoida tätä tapausta tämän enempää. Charlesin teko kommentoikoon itse itseään. Kirjeiden varastaminen sai minut aivan järkyttävän masennuksen ja vihan valtaan.

Eikä tässä vielä kaikki. Seuraava takaisku "historialliselle" päivälleni tuli muutamaa päivää myöhemmin. Nyt vuorostaan Charles sai yksinoikeudella seurustella tyttöjen kanssa yhden päivän ajan minun edes näkemättä koko kolmikkoa. Reaktioni näihin kahteen tapahtumaan - joista kirjeiden vieminen oli tietysti aivan omaa luokkaansa - voi arvata.

Kevään edetessä oleilin yhä enemmän Lillianin kanssa ja aloin mieltää hänet ainakin jossakin määrin enemmäksi kuin pelkäksi kaveriksi.

Ystävyys Lillianin kanssa ”virallistuu” seurusteluksi.

Viikonloppuna 16 -17. toukokuuta Lillianin ja minun välinen kaveruus vihdoin virallistui oikeaksi seurusteluksi... no, ei nyt liikaa pidä luulla.

Vietimme lähes koko lauantain ja sunnuntain välisen yön Lillianin työnantajan Wilsonin perheen kotona. Myös Charles ja Madeline olivat siellä. Illan edetessä Lillian ja minä valloitimme Wilsonin makuuhuoneen parisängyn Charlesin ja Madelinen oleskellessa eräässä toisessa huoneessa. Joskus aamuyöllä hiippailin vihdoin Charlesin kanssa ulos asunnosta. Ennen kuin menimme kotiimme kävelimme rannassa Greenwich Park Avenuen varressa ja katselimme joelle, jossa vielä kelluivat viimeiset jäälautat. Yö oli ollut molemmille ikimuistoinen, ja vertailimme kokemuksiamme, emme tosin kovin yksityiskohtaisesti. Sain sen käsityksen, että Charles oli ollut hieman rohkeampi etenemisessään. Näissä asioissa ei kuitenkaan ollut julistettu mitään kilpailua, joten Charles sai puhua mitä halusi. Yön kokemusten jälkeen kirjoitin päiväkirjaani, että "nyt en enää tästä lähtien välitä Madelinesta".

Seuraavana maanantaina Charles ja minä pääsimme ripille. Äitini oli vihainen siitä, että olin viettänyt kokonaisen yön "huonoilla teillä", kun olin juuri ripillekin pääsemässä. Myöhemmin hän sai jopa lukea yksityiskohtaisen kirjallisen selostuksen, mitä nämä "huonot tiet" olivat. Siitä enemmän hieman myöhemmin.

Päiväkirjaskandaali

Kirjoittelin päiväkirjaani aika huolettomasti ja jätin sen pöydälleni. Mieleeni ei juolahtanut, että joku lukisi sitä. Isä ja äiti kuitenkin olivat lukeneet päiväkirjastani yksityiskohtaisen selostuksen toukokuun 16. päivän yöstä - ja heidän reaktionsa voi arvata. Ensimmäinen merkki siitä, että jotain oli tapahtunut, oli se, kun äiti huusi keittiön ovelta jonkin kielteisen kommentin, kun kävelin lähistöllä Lillianin kanssa. Tällaista avointa mielenilmaisua ei ollut ennen tapahtunut. Viestin sisältö oli, että minun pitäisi tulla pois Lillianin luota, ja että seurustelumme ei muutenkaan ole hyväksyttävää.

Myöhemmin, kun tulin kotiin, syyt äitini outoon vihanpurkaukseen alkoivat selvitä. Vanhempani olivat lukeneet päiväkirjaani ja kuvitelleet asiat vielä paljon "pahemmiksi" kuin mitä ne olivat. Edes päiväkirjaani kirjoitettu lause: "Se oli tähän asti ihanin hetki elämässäni" ei saanut heitä mieltämään, ettei asia nyt voinut aivan kauhea olla. Tapahtumien johdosta käytiin pitkällinen keskustelu.

Lillianilla ei ollut mielessään Johnsonin kartano

Vanhempieni kauhukuvitelmat olivat kuin toisesta maailmasta. Isäni mielestä Jacksonin sisarukset olivat pelkkiä häikäilemättömiä työväenluokkaisia tyttöjä, jotka pyrkivät vain hyötymään minusta. Heidän punomansa juoni voisi olla pahimmillaan se, että jompikumpi heistä hommaisi itsensä raskaaksi minun avullani, jolloin päädyttäisiin pakkoavioliittoon, ja tällä tavalla tytöt ja heidän sukunsa saisivat jalkansa Johnsonien oven väliin. Siinä sivussa, kouluttamattoman työväenluokkaisen naisen miehenä, elämäni tuhoutuisi. Minun pitäisi siis unohtaa tuollaiset vähäpätöiset juonittelevat tytöt ja odottaa, kunnes joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin oikeasta yhteiskuntaluokasta tulevan kunnollisen tytön kanssa.

Äiti, joka oli itse lähtöisin työväenluokasta, ei sentään edustanut aivan noin jyrkkää luokkanäkemystä. Hänen huolensa oli lähinnä se, etten tekisi mitään sopimatonta tyttöjen kanssa - ja päiväkirjan mukaanhan olin jo tehnyt!

Loukkaannuin tietysti syvästi tällaisista, varsinkin isäni esittämistä spekulaatiosta. Ne olivat minusta täysin mielettömiä. Eihän Lillian ollut mikään juonikas pyrkyri vaan kiltti ja ujo naapurintyttö, jonka olin tuntenut koko ikäni. Eikä suutelemalla tule raskaaksi. Sen pitemmälle emme olleet mennet enkä kuvitellut, että koskaan menisimmekään.

Sain lopulta vanhempieni pahimman raivon laantumaan ja tilanteen muutenkin rauhoittumaan. Jonkinlaisen arven tämä tapaus kuitenkin jätti suhteisiimme. Kaiken tämän jälkeen minun oli vielä selitettävä Lillianille, että äitini loukkaava käytös oli johtunut väärinkäsityksestä. Lillian ehkä uskoi minua, mutta tehtyä ei saatu tekemättömäksi.

Kaikki päättyy aikanaan, mutta eikö yksi kerta riittäisi.

Kesä eteni ja seurustelu Lillianin kanssa jatkui ja syveni. Teimme erilaisia "ennätyksiä" laivan keulahytin plyyshisohvalla. Lauantaina 8. elokuuta olen kirjoittanut salakielellä päiväkirjaani kenties hieman liioitellen, että ”tein pienen tutkimusmatkan Lillianissa ja pääsin niin pitkälle kuin yleensä voi päästä”. Samaan aikaan tehty suutelemisen ennätys oli 40 minuuttia.

Edellä mainittu tuokio – eräänlainen seurustelumme huipennus - sai minut siinä määrin pois tolaltani, että tunnustin ensimmäistä kertaa päiväkirjalleni rakastavani Lilliania. Pieneen muistivihkoon olen kirjoittanut vieläkin intiimimpiä tunnustuksia, mutta jääköön nämä lapselliset kirjoitukset sinne, missä ne ovatkin.

 minä ja Lillian

Kesän lähestyessä loppuaan seurusteluni Lillianin kanssa jatkui hieman epäselvissä merkeissä. Suhdettamme riivasivat riidat ja sopimiset. Tällainen vuoristorata yleensä enteilee suhteen loppumista. Näin oli ainakin käynyt Madelinen kanssa. Lillianin ja minun välit olivat olleet koko kesän pääasiassa hyvät. Yksi lisäsyy väliemme viilenemiselle oli ehkä se, että olin alkanut viettää yhä enemmän aikaani Hernandezin veljesten mopokoplissa, eikä aikaa riittänyt enää täysipainoiseen seurusteluun.

Lopullinen romahdus tapahtui perjantaina 11. syyskuuta. Tuolloin järjestettiin Brunswickin työväenyhdistyksen salissa nuorisotapahtuma, ”Folk Song Party”, johon Lillian ja Madeline ja joukko heidän ystäviään aikoivat osallistua. Tuollaiset tilaisuudet eivät kiinnostaneet minua, mutta tilanne vaati mukana olemista. Tilaisuus aiheutti polemiikkia perheessänikin. Vaikka isäni ei ollut millään tavalla poliittinen henkilö, hän esitti paheksuntansa sen johdosta, että menin tällaisiin "bolshevikkien" juhliin.

Tilaisuus alkoi Judy Collinsin ja joidenkin muiden "tähtien" esityksillä. Kun ne olivat ohi, sali raivattiin tanssilattiaksi. Tässä vaiheessa asiat alkoivat mennä kannaltani äärimmäisen huonoon suuntaan. En tietenkään osannut tai edes halunnut tanssia, eikä mieleeni ollut edes juolahtanut että kukaan mukaan lähipiiristäni osaisi tai haluaisi tanssia. Tähän lähipiiriini laskin kuuluvaksi myös Lillianin ja Madelinen.

Illan mittaan Lillian ilmeisen harkitusti, julkisesti ja mahdollisesti jopa ennalta suunnitellusti hylkäsi minut ja tanssi koko loppuillan entisen luokkatoverini Jordan Watsonin kanssa, joka osoittautui todelliseksi parkettien partaveitseksi. Jordanin tanssiminen oli hidasta, lähes poski poskessa kiinni laahaamista, jonka ansiot todennäköisesti olivat jossakin aivan muussa kuin "tanssin" alalla. Lillian joka tapauksessa tarttui syöttiin kuin sadun tuhkimo kauniin prinssin kutsuun, ja oli täydellisesti myyty Jordanille. Illan päätteeksi tanssipari jatkoi yhdessä jonnekin Lillianin kodin tuntumaan, ja matkalla tuskin pelkästään juteltiin joutavia. Lillian itse vahvisti myöhemmin nämä epäilyni.

Minulle tapaus oli tietysti äärimmäisen nöyryyttävä ja tuskallinen kokemus, ja oikeastaan vielä pahempi kuin keväinen Madelinen siirtyminen Charlesin tyttöystäväksi. Olihan Lillianin ja minun välillä sentään ollut paljon enemmän "oikean seurustelun" elementtejä kuin Madelinen ja minun välillä.

Jos tapahtuma oli minun kannaltani katastrofi, niin miten nautittava se olikaan eräiden muiden silmissä! Peter Adamsista ja Hernandezin Jorgesta koostuva mopokopla pilkkasi minua avoimesti siitä, kuinka Lillian oli jättänyt minut ja roikkunut toisen pojan kaulassa. Vahingonilon taustalla saattoi olla kateutta siitä, että minulla yleensä oli ollut tyttöystävä. Noille kavereille sellaisen hankkiminen siinä elämänvaiheessa ei ehkä olisi ollut kovin helppoa.

Lillianin hylkäämäksi tuleminen suisti minut täysin raiteiltani ja ohjasi elämääni ja tekojani seuraavat kuukaudet. Vaikka Lillian fyyfisesti jätti minut, hän oli henkisessä mielessä läsnä elämässäni enemmän kuin koskaan ennen. Hyppääminen toisen pojan kaulaan merkitsi tekoa, jota oli lähes mahdoton kompensoida millään. Tämä ei tarkoittanut, ettenkö olisi epätoivoisesti yrittänyt keksiä jotain.

Jo heti seuraavana iltana yritin ensimmäistä kompensaatiota. Lähdin Charlesin kanssa South Brunswick Lounge nimiselle tanssipaikalle. Inhosin tanssipaikkoja ja tansseja ja koko ilmapiiriä, mikä tähän kaikkeen liittyi. Tällä ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä nyt kelpasivat mitkä tahansa kokemukset. Charlesin motiiveista en tiedä, mutta uskoisin, että hänen kohdallaan oli kyse ainakin aavistuksen verran samasta asiasta.

Tanssiasia oli jo jonkin aikaa ollut jonkinlaisena taustajuonena Charlesin ja minun keskusteluissa, ja asiasta oli jossakin määrin puhuttu myös Lillianin ja Madelinen kanssa. Tanssiaihe oli uhkaava haaste, johon piti tavalla tai toisella valmistautua. Tajusimme olevamme kovan paikan edessä. Olisi vain ajan kysymys, milloin meidän pitäisi puolustaa tyttöjämme ja "kunniaamme" tanssilavan areenalla. Olisimmeko siihen valmiit?

Tulevaa ennakoiden olimme jo muutamana lauantai-iltana käyneet kurkistelemassa South Brunswick Loungen liepeillä. Meitä kumpaakin kiusasi se tosiasia, ettemme koskaan olleet käyneet sisällä tansseissa. Rohkeutemme ei kuitenkaan riittänyt lipun ostamiseen ja sisälle menemiseen.

Otetaanpa uusiksi – tällä kertaa viimeisen kerran

Nyt kun Lillian oli tehnyt mitä oli tehnyt, mitään menetettävää ei enää ollut. Rohkeuden lisääntyminen tässä vaiheessa oli tietysti jo liian myöhäistä ja hyödytöntä, mutta joka tapauksessa ostimme Charlesin kanssa liput ja menimme sisään tansseihin. Emme sentään uskaltaneet yrittää tanssimista. Ensimmäinen askel oli kuitenkin nyt otettu. Seuraavat askeleet tulisivat sitten aikanaan jos olisivat tullakseen. Matkat South Brunswick Loungeen tehtiin minun mopollani, joka jätettiin jonnekin matkalla olevan sillan lähettyville.

Tanssilattialla pyörähteli - tai tyylilleen uskollisena laahautui - myös Jordan Watson joku uusi tyttö kainalossaan. Näky ilahdutti minua, sillä tajusin saman tien, että Lillian ei tainnutkaan saada Jordanista pysyvää poikakaveria. Tieto Jordanin uudesta valloituksesta kantautui pian tietysti myös Lillianin korviin.

Seuraavana päivänä asiat saivat uusia käänteitä. Lillian ja Madeline sekä Helen ja eräs Lindsay Brown niminen tyttö tulivat yllättäen luokseni kylään "mankkua kuuntelemaan". Lillian ja Madeline eivät olleet vuosikausiin käyneet luonani kylässä silloin kun vanhempani olivat paikalla. Mutta nythän kumpikaan heistä ei enää ollutkaan tyttöystäväni! Tässä käynnissä oli kuitenkin myös jotain muuta. Jos eromme oli vaikuttanut minuun, myös Lillian oli todennäköisesti jollakin tavalla henkisesti "hukassa". Käyminen luonani oli ilmeisesti jonkinlaista tiedostamatonta palapelin palojen kokoamista tarkoituksena katsoa, saako niistä enää kasaan mitään.

Illalla kävin katsomassa Evening Star Cinemassa elokuvan ”The Legend of Lylah Clare”. Elokuvan jälkeen sain jonkin viestintuojan välityksellä tiedon, että Lillian haluaisi tavata minut. Olen jälkeenpäin monesti miettinyt, olisiko minun pitänyt toimia tuolla hetkellä eri tavalla kuin toimin. Lillian oli hylännyt ja nöyryyttänyt minut julkisesti. Eikö yhden kerran pitänyt riittää?

Koska kuitenkin edelleen rakastin Lilliana, ja koska olen todennäköisesti luonteeltani hellämielinen, suostuin tapaamiseen. Istuimme loppuillan Kennebec hinaajan kannella ja katselimme kuutamoa. Lillian nojasi olkapäähäni ja itki ilmeisesti katuen seikkailuaan. Tanssilattialla loistaneen Jordanin osoittautuminen lopulta joksikin aivan muuksi kuin komeaksi prinssiksi, oli ollut ilmeisesti kova pala Lillianille. Myös hän koki tulleensa loukatuksi ja nöyryytetyksi. Teimme sovinnon ja asiat näyttivät muutenkin olevan "niin kuin ennen".

Ne eivät tietenkään olleet.

Seuraavista päivistä tuli puoli vuotta kestäneen rakkaussuhteemme kiihkeä joutsenlaulu, jonka näyttämöinä oli patjakasa Evening Star Cineman elokuvasalin kankaan takana, jonne salaa hiivimme, ja ties mitkä muut paikat. Lillian lopetti työnsä Thomsonin kotiapulaisena ja sai uuden paikan Alistair Trung vaatekaupan myyjänä. Juhlimme uran vaihtumista juomalla limsat eräässä ostoskeskuksen baareista. Uudenlaisten kokemusten ja samaan aikaan tapahtuneen työpaikan vaihdoksen myötä Lillian tuntui vanhentuneen ja "aikuistuneen" muutamassa päivässä. Häneen tuli uutta tyyliä ja kauneutta, ja huomasin rakastavani häntä entistä enemmän.

Kuvan nappasi Madeline

Seuraavana viikonloppuna lähdimme yhdessä South Brunswick Loungen tanssipaikalle. Lillian ehkä tanssi joidenkin poikien kanssa, mutta ei sentään vielä tuolloin uudestaan julkisesti hylännyt minua kuten oli tapahtunut ”Folk Song Partyssä”. Myös Charles ja Madeline olivat paikalla. Illan päätteeksi tulin Lillianin kanssa kävellen pois ja välimme olivat silloin vielä näennäisesti kunnossa. Halailimmekin matkan aikana. En tuolloin osannut aavistaa, että ne halailut tulivat jäämään viimeisiksi välillämme. Texaco huoltoaseman mäellä takaamme tuli yllättäen Tom Jackson ison seurueen kanssa Chevrolet Chevelle -merkkisellä autolla. He ottivat meidät kyytiin ja toivat keskustaan. Autossa oli hirvittävän ahdasta. Lillianin ja minun seurustelu päättyi tähän yhteiseen automatkaan.

Seuraavana päivänä Lillian ei suostunut olemaan enää missään tekemisissä kanssani. Olimme Evening Star Cinemassa katsomassa elokuvaa ”San Sebastionin tykit”. Lillian meni Madelinen ja Charlesin kanssa istumaan eri puolille salia kuin minä. Seurasin perässä ja istuin Lillianin viereen. Hän ei kuitenkaan enää suostunut puhumaan minulle mitään ja osoitti muutenkin vihamielisyyttä. Välillämme oli ennenkin ollut riitoja ja erimielisyyksiä, mutta tällä kertaa tajusin heti, että nyt eromme oli lopullinen.

Elokuvan katsominen jäi yhdeksi kurjimmista kokemuksistani. Istuin kyyneleet silmissäni ja nuuhkin kaasua taskustani löytämästäni Ronson-sytyttimestä. Halusin kuolla. Halusin lyyhistyä kuolleena Lillianin jalkoihin ja tällä tavoin osoittaa, kuinka kauheasti hän oli loukannut minua. Välillä suunnittelin pyytäväni hänet rantaan jollakin tekosyyllä vielä yhden ja viimeisen kerran ja tyrkkääväni jokeen laiturilta.

En kuollut kaasuun enkä tyrkännyt Lilliana jokeen. Ainoa vaihtoehto oli kärsiä. Minut oli hylätty kaksi kertaa reilun viikon aikana.

Seuraavina päivinä olin aivan maassa. Tästä mielentilastani kertonevat myös päiväkirjani merkinnät seuraavilta päiviltä: "Tylsä päivä", "tylsä päivä", "ei mitään", "tylsä päivä (tavallinen)", "tylsä päivä" jne. Vasta parin viikon kuluttua päiväkirjassani alkaa taas olla jotain muutakin sisältöä kuin pelkkiä tylsiä päiviä.

Loppunäytös

Noin viikko tai pari sen jälkeen kun tieni Lillianin kanssa olivat eronneet, tutkin Hernandezin Jorgen ja muun mopokoplan kanssa vanhaa Johnsonin tilan perunakellaria. Kiipesimme kellarin vintille kapeaa seinän välissä olevaa kuilua pitkin. Vintiltä löytyi betonista tehty vesisäiliö, jonka olemassa olosta olin tiennyt, mutta jota en ollut koskaan nähnyt. Kiipesimme vintille ja laskeuduimme säiliöön katossa olevasta luukusta. Säiliön päällä oli hiiliä, ja vaatteemme nokeentuivat kauhean näköisiksi. En tiennyt hiilistä etukäteen, eikä niitä voinut nähdä pimeässä.

Kun vesisäiliö ja perunakellari oli tutkittu, jatkoimme ajelua mopoilla. Jossakin vaiheessa muut mopopojat olivat huomanneet Charlesin, Madelinen ja Lillianin olevan kävelyllä Total bensa-aseman risteyksen lähellä. Tyylilleen uskollisina he ajoivat luokseni ja kiusoittelivat minua asialla: "Hei sun tyttös on tuolla Charlesin kanssa". Asia vaikutti minuun kuin pommi.

Lähdin ajamaan kohti Totalin risteystä vailla tarkkaa ajatusta, mitä siellä tekisin. Kun näin Charlesin käyskentelevän tyytyväisenä Lillianin ja Madelinen kanssa, sekosin lopullisesti. Taas Charles! Miksi Charlesille sallitaan tämä, mutta ei minulle, ajattelin ja yritin ajaa raivoissani mopollani Charlesin päälle. Charles seisoi ojan pientareella. Kun hän näki moponi lähestyvän, hän ojensi kätensä ja tarttui ohjaustankoon. Sitä kääntämällä hän sai ohjattua mopon sivuun. Kun päälle ajaminen oli epäonnistunut, en sentään yrittänyt uudelleen vaan ajoin masentuneena pois paikalta. Tapaus ei vaikuttanut kovin kauan Charlesin ja minun väleihin. Kaikesta koetusta huolimatta meillä oli yhä niin paljon yhteisiä intressejä, että pysyvä välirikko ei tullut kyseeseen.

Huonosti harkittuun tekoni vaikuttivat monet asiat; ennen kaikkea se, että Lillian oli hylännyt minut, ja nyt jo näin hänet pahimman kilpailijani Charlesin seurassa. Minulla oli ehkä ollut illan aikana jo jotain kahnausta muiden mopopoikien kanssa, joten mielentilani oli valmiiksi järkkynyt. Tarvittiin enää pieni kipinä sytyttämään täysi hulluus. Muuten en voi tekoani selittää.
 

Sama paikka

Lillianin ja minun välisen seurustelusuhteen katkeamisesta oli kulunut viikko ja kaksi päivää, kun keksin uuden tavan yrittää kompensoida eron jättämää tyhjyyttä. Hiivin isäni viinakaapille myöhään illalla ja kaadoin lasiin konjakkia ja punaista Camparia niin paljon kun rohkenin pulloista ottaa. Kulautin juoman kurkkuuni ja hiivin saman tien kellariin, jossa aukaisin olutpullon. Join sen lähes yhtenä kulauksena ja piilotin tyhjän pullon jonnekin hyllyn taakse. Tämän jälkeen siirryin pannuhuoneen takana olevaan viinikellariin ja avasin 12 vuotta vanhan kotiviinipullon. Join siitä muutamia kulauksia. Tällainen juominen ei ollut mitään sosiaalista juomista tai sivistynyttä maistelua, vaan suunniteltu toimenpide, jolla oli tarkoitus aikaansaada humalatila. En ollut koskaan ennen ollut oikeasti humalassa, ja nyt olin päättänyt kokeilla.

Raportoin kokeilun tuloksista eli humalatilan kehittymisestä päiväkirjaani. Käsiala paljastaa kokeilun "onnistuneeksi". Olen sentään kirjoittanut kaikki paljastavat tiedot salakielellä. Kokeilun ollessa alkuvaiheessa olen raapustanut päiväkirjaani sanan "mukavaa", mutta vähän ajan kuluttua ilmaisin tuota mukavuutta hieman eri tavalla; kiemurtelemalla kovissa vatsakivuissa ja oksentamalla vessan lavuaariin. Oksentelun jälkeen hoipuin nukkumaan.

Seuraava päivä oli koulupäivä, ja kouluun oli pakko selvitä, olipa olo mikä tahansa. Vessa oli jäänyt kamalaan kuntoon yöllä, ja äitini kysyi, mikä minua on vaivannut. Taisipa hän heittää ilmaan myös epäilyn, etten vain olisi juonut jotain sopimatonta.

Koulupäivä oli hirveä. Paha olo ei tuntunut hellittävän koskaan. Pelkäsin koko ajan, milloin oksennan luokan lattialle; tapahtuuko se kemian kaksoistunnilla vain milloin. Selvisin kuitenkin päivästä jotenkuten, ja iltaan tultaessa oloni alkoi vähitellen helpottaa.

Haikeutta

Se, että Lillian yhä oli läsnä ajatuksissani, näkyy siitä, että päiväkirjassani on häntä koskevia merkintöjä. Pari viikkoa välirikkomme jälkeen Lillian on käynyt ensimmäistä kertaa elokuvissa ilman minua, seuraavana viikonloppuna Lillian ei ole ollut South Brunswick Loungessa jne. Vähitellen merkinnät Lillianista loppuvat. Tietoisuus Lillianista ja Madelinesta ohjasi kuitenkin yhä elämääni syvemmällä tasolla.

Suhteen katkeaminen Madelineen keväällä oli ollut kova isku. Koska kontaktini Madelineen kuitenkin jossakin muodossa jatkui Charlesin ja Lillianin kautta, ja koska voin keskustella Madelinen kanssa myös henkilökohtaisesti, sain jonkinlaista jälkihoitoa suhteen katkeamisen aiheuttamalle traumalle. Väliemme katkeamiselle oli selvä ja "hyväksyttävä" joskin epämiellyttävä syy: se että Charles miellytti Madelinea enemmän kuin minä. Välieni syveneminen Lillianin kanssa oli osa tätä Madeline-suhteen unohtamis- ja hyväksymisprosessia.

Välien katkeaminen Lillianiin oli paljon traumaattisempi kokemus, sillä se tapahtui yhtäkkiä ja lopullisesti ja ilman selityksiä. Minkäänlaista jälkihoitoa ei ollut odotettavissa, sillä Lillianin myötä katkesi puheyhteys myös Madelineen ja oikeastaan koko oman ikäluokkani vastakkaiseen sukupuoleen. En voinut keskustella asiasta kenenkään kanssa. En voinut kertoa, miltä hylätyksi tuleminen ja hyvän ystävän menettäminen tuntui. Ihminen, jonka olin tuntenut lapsesta saakka, ja jonka kanssa olin ollut lähes päivittäin tekemisessä yli vuoden ajan, ja jonka kanssa olin kokenut elämäni ensimmäisen suudelman ja monta muuta ihanaa hetkeä, oli yhtäkkiä pois. Ero oli minun kannaltani yhtä totaalinen ja lopullinen kuin jos Lillian olisi yllättäen kuollut. Koin surua, katkeruutta ja itsesyytöksiä. Olihan ainoa selitys, jonka pystyin tapahtumalle keksimään, se, että olen niin inhottava, ettei kukaan tyttö halua olla kanssani.

Koska suhteemme katkeaminen tapahtui niin nopeasti ja ehdottomasti ja ilman selityksiä, asia jäi tavallaan ikuisesti auki mielessäni. Niinpä en ole koskaan tämän jälkeenkään pystynyt suhtautumaan luonnollisesti ja neutraalisti Lillianiin. Aina kun olen nähnyt hänet vaikkapa vain vilaukselta jossakin, jonkinlainen voimakas tunneaalto, aivan kuin sähköisku, on kulkenut lävitseni, ja mieleeni on tullut muistoja. Edes ajan kuluminen ei ole muuttanut asiaa. Erityisesti alkukesän valoisina iltoina olen muistellut haikeana aikaa, jolloin vietin romanttisia hetkiä kahdestaan Lillianin kanssa milloin missäkin. Toisin kuin Madeline, Lillian ei ole myöhemminkään ollut "kuka tahansa" ihminen minulle. No, ei Madelinekaan ole ollut aivan kuka tahansa. Olihan hän sentään ensimmäinen tyttöystäväni.

Välirikkoni Madelineen tuli jo aikoinaan hoidettua niin perusteellisesti, että Madelinen näkeminen myöhemmin on herättänyt minussa korkeintaan haaleita muistoja. Niin kuin kaikkien vanhojen tuttavien kanssa myös hänen kanssaan olisi toki mukava muistella menneitä, mutta minua ei kauheasti vaivaa se, että tällaiseen muisteluun ei koskaan todennäköisesti tule tilaisuutta.

Ollessani Brunswickin kaupungin läntisen piirin lastenvalvojana 1980-luvun lopussa, jouduin tekemisiin Madelinen kanssa. Hän kävi luonani virallisissa asioissa, ja olimme yhteydessä myös puhelimitse. Tuntui jotenkin hassulta keskustella entisen tyttöystävänsä kanssa aivan kuin hän olisi täysin ventovieras henkilö, jota en ole koskaan ennen edes nähnyt. Vedimme roolimme kuitenkin moitteettomasti ja olimme kuin ventovieraat.

Lillianin jätettyä minut olin kuin ajopuu, jota virta vie, ja joka ei enää pysty vaikuttamaan kohtaloonsa. Oli vain odotettava, milloin ajaudun johonkin, mikä pysäyttää ajelehtimiseni. Tällainen tapahtuma tuli lopulta itsenäisyyspäivän aikaan. Se on kuitenkin jo toinen juttu.

(Yksi lälkinäytös näille tapahtumille näyteltiin vielä seuraavan vuoden keväällä. Kertomus siitä alkaa kuvan alapuolelta kirjoituksessa "Koulumaailmasta".)